But those who have gone through the same thing, will see you the fighter

Ajattelin kertoa teille tarinani, tätä postausta olen kirjoittanut monessa osassa eikä se ole ollut helppoa. Sillä nämä asiat ovat sellaisia mitä en ole käsitellyt, työntänyt vain syrjään Itse en tiedä mikä johti lopulta sairastumiseen, veikkaan että se on ollut monen asian ja tapahtuman summa. Teksti on hyvin sekavaa, ja pätkittäistä sillä on monia hetkiä mitä en edes muista, sillä olen ne halunnut unohtaa tai olen ollut todella sekaisin. Tuli aika pitkä, vaikka tässä on vain osa elämääni. Kuvia en tähän nyt laittanut, eiköhän tämä ole tarpeeksi pitkä näinkin. Toivottavasti jaksat lukea, sekä kommentit olisi mukavia ♥

Lapsuus

Kasvoin tavallisessa perheessä, jos näin voin sanoa. Äiti, isä ja pikkuveli, muutimme rivitalosta omakotitaloon ollessani kolme tai neljä. Äitini kävi töissä ja opiskeli samalla, isä oli töissä myös. Hoidin paljon pikkuveljeäni, tein kotitöitä yms. olin kiltti ja tunnollinen lapsi. Mutta jos tein asian väärin tai huonosti sain isältä selkääni, syyn ei tarvinunut olla kummoinen. Äidin en muista minua ikinä lyöneen, mutten puolustaneenkaan. En kuitenkaan kertonut tästä kenellekkään, olisin nolannut perheen ja sehän ei käynyt. Pikkuveljeni sai myös lyödä minua, huitoa ja läpsiä. Häntä ei siitä kielletty, mutta minä en saanut toimia niin mikä on hyvä, opin ratkomaan asiat muuten kuin väkivallalla.
 Ystäviä minulla ei ikinä ollut montaa, yleensä yksi tai kaksi kenen kanssa liikuin. Lähinnä vain poikien kanssa, sillä en pitänyt mistään koti leikeistävaan enemmän auto ja sota jutuista. Vietin myös paljon aikaa tädilläni, jolla oli lehmiä. Tykkäsin olla sielä, sain olla lapsi, en ollut velvollinen hoitamaan ketään, sain leikkiä ja pyöriä navetassa lehmien seassa. Omistin myös todella hyvän mielikuvituksen, siksi varman viihdyin hyvin myös yksin, ehkä hiukan paremminkin kuin muiden seurassa. Ei tarvinnut miellyttää ketään.
Olin myös hoidossa pienenä, tai jos oikein muistan niin kakkosluokkaan saakka. Lapsuudesta en sitten oikein muuta muistakkaan.

Koulu-ikä
Menin seitsemänvuotiaana kouluun, iha normaalisti. Luokkamme oli pieni, vain 11 oppilasta ja meillä on erityisopettaja, vaikkei kukaan ikinä myöntänyt että olisimme olleet jotenkin erityisluokka. Jälkeenpäin olen kyllä kuullut tälläistäkin puhetta. 1-3lk olivat minulla ihan normaaleja, olin kyllä aika yksinäinen ja minulla oli vain pari kaveria, mutta se ei haitannut minua sillä viihdyin yksin. Sain koulussa ihan hyviä numeroita, olin keskiverto oppilas, hyvin vilkas kumminkin. Siitä johtuen minulla oli käytösnumero aina huonompi. Kun menin neloselle vaihtui koulu (1-3 eri rakennuksessa kilometrin päässä muista luokista). Alku sujui hyvin mutta minulla alkoi näkymään käytös häiriöitä, en noudattanut mitään sääntöjä, riehuin ja tappelin. Liikuin porukassa missä juotiin ja poltettiin, tuolloin aloin myös itse polttamaan, aluksi en säännöllisesti mutta pian se oli sitä. Kaikki numeroni romahtivat, sillä en lukenut kokeisiin enkä tunneilla tehnyt juuri mitään. Illan olin vain kylillä omin lupineni. Vanhempani saivat tietää pian ja sain taas selkään, usein, minulta vietiin puhelin, netti, radio yms. En saanut lähteä kotipihasta mihinkään, ja varmaan arvaatte paransiko se tilannetta, ei todellakaan.
Lopulta koulussa romahdin, olin lyönyt jotakuta kaveriani riidan päätteeksi. Jouduin siitä puhutteluun, jossa pitkän tenttauksen jälkeen romahdin ja kerroin että minua lyödään ja millaista kotona on.
Siitä lähtikin sitten terapiani, minusta tehtiin lastensuojelu ilmoitus, ja sitä kautta minut kai ohjattiin terapiaan. Kotona tilanne kärjistyi lisää, sillä olinhan menny puhumaan ja pilamaan perheeni maineen.
Terapia alkoi nopeasti, enkä niistä ajoita muista paljoakaan. Tällöin yritin myös ensimmäistä itsemurhaa.
Nyt jälkeen päin olen kuullut että olin todella sulkeutunut, en puhunut juuri mitään. Vastaukseni olivat lähinnä yksisanaisia, välttelin katsekontaktia. Oli myös kuulema eräs palaveri jossa oli koko perheeni, sielä kun asiaa kysyttiin niin pikkuveljeni kertoi myös että minua lyödään. Vanhempani vain selittuivät että ovat olleet väsyneitä kun ollu talon rakennusta, äitini koulu ja työ, sekä isäni työ. Asia oli sitten sillä ok. Nyt jälkeen päin terapeutti on ollut pahoillaan asiasta, kun meni uskomaan vanhempieni selityksen eikä puuttunut asiaan sen suuremmin. Loppu ala-aste meni ihan tavallisesti, olin reipas ja iloinen ulospäin, sisällä tuhosin itseäni pikkuhiljaa.
Yläaste kun alkoi, sain heti erään todella hyvän ystävän. Kuljimme aina yhdessä, hölmöilimme yms. Hän loi minuun tahtoa ja voimaa taistella perhettäni vastaan, näyttää että tämä ei ole ok. Koulu alkoi menemään täysin metsään, lintsasin, en tehnyt tehtäviä, lunttasin. Olin joka viikko jälki-istunnossa, opettajat huusivat minulle ja kielsivät tulemasta tunneilleen. Tämän ystäväni kanssa karkailimme usein, milloin mihinkin. Milloin tultiin ominavuin kotiin, milloin poliisi kyydillä. Tilanne kotona kärjistyi todella pahaksi, terapiassa en yhäkään puhunut. Aloin viiltelemään seiskan alussa, aluksi pieniä naarmuja vain, jotka sitten ajan kanssa syvenivät. Lopulta eräs kaverini meni kertomaan terveydenhoitajalle, jossa sitten kävin juttelemassa. Terkkari kertoi vanhemmilleni jotka saivat raivokohtauksen siitä, olin vain huomihuora. Lopulta asia jäi siihen, viiltelin yhä, aina vain pahemmin ja terkkarilla kävin sitten paikkailemassa itseäni. Lopulta vanhempani veivät minut sairaalaan, jotta saisivat minut osastolle. Huusin ja itkin kuusi tuntia lääkärin huoneessa, ja sanoin itsekkin että haluan osastolle. Lääkäri kuitenkin kertoi ettei voi lähetettä kirjoittaa, vaikka oli ainut joka sen pystyi tekemään. Sekin apua ja asia jäi sitten siihen. Lopulta minulla meni tämän ystävän kanssa sukset ristiin, ja pahasti, niin että hänellä oli silmä musta ja minulla kädet. Lopulta jäin yksin, kaikki vihasivat minua, niin ikäiseni kuin heidän vanhemmat.
(Tästä eteenpäin, muitikuvani ovat aika huonoja. Olin todella sekaisin.)
Kasin alkaessa sama meno jatkui, ehkä hiukan pahempana, haistattelin opettajille yms. Yllättäen minulle ilmoitettiin että joudun vaihtamaan luokkaa, olin siis aikaisemmin A-luokalla, minulta kysyttiin että onko minulla C-luokalla kavereita, vastasin että yksi tuttu. Entä sitten B-luokalla, vastasin ettei ketään. Opo sitten ilmoitti että sitten menen B-luokalle. Kun lopulta tuli aika luokan vaihtoon. Olin täysin yksin uudessa luokassa, kaikki kuitenkin tiesivät viiltelysta, itsemurha yrityksestä yms. Minua alettiin kiusaamaan niin fyysisesti kuin henkisesti, olin jäljessä kaikissa aineissa enkä saanut mitään tukiopetusta. Samaan aikaan perheeni luona alkoi käymään perhetyöntekijä, joka opetti minulle näitä koulu asioita jotka ovat minulta jääneet väliin. Lopulta päädyimme kumminkin hoitamaan aina hänen hevostaan koska kotona en pystynyt olemaan. Viimoseltaan kiusaaminen meni siihen, etten enää mennyt kouluun. Makasin vain sägyssä enkä lähtenyt mihinkään. Opettaja (joka oli todella ihana ihminen, ja suuri tuki minulla ♥) tuli käymään luonani, ja juttelimme pitkään, hän toi kortin jossa oli anteeksi pyyntö kaikilta luokkalaisiltani. Palasinkin tuon jälkeen kouluun, mutta minulle ei enää puhuttu. Pian sain siirron takaisin A-luokalle, mutta sieläkin olin yksin. Minulle selvisi että oppilaat ja heidän vanhemmat olivat halunneet minut pois luokalta. Ysi luokalla olinkin jo todella hiljainen, elämään kyllästynyt joka halusi vain kuolla. Join paljon, käytin lääkkeitä sekaisin yms. Pääsin kuitenkin peruskoulusta pois ihan "ajallaan", se kesä menikin humalassa ja töissä. Pääsin (ihme kylläkin) opiskelemaan lähihoitajaksi.

Ammattikoulu
Minulla ei 1 ja 2 luokasta ole paljon kerrottavaa, olin ihan tavallinen opiskelija. Tein kouluhommia ja juhlin luokkalaisten kanssa, muutin pois kotoa. Olin täysin rahaton, sain juuri vuokran masettua, minulle tuli myös kissa. Aloin ykkösluokan lopulla seurustelemaan, ja tämä poika pelasti henkeni moneen kertaan. Mutta kun 3 vuosi alkoi kaikki muuttui, masennuin pahemmin kuin ikinä ennen. Viiltelyni riistäytyi täysin hallinnasta, se oli jatkuvaa ja jälki rumaa. Poikaystäväni piti minua usein monia tunteja sängyssä paikallaan väkisin, sillä olisin mennyt ja tappanut itseni. Olin usein todella sekaisin, enkä muista näistä oikeastaan mitään. Koko kolmos vuosi meni hyvin sumennossa, numeroni tippuivat ja olin paljon sairaslomalla.
Lopulta poikaystäväni ei enää jaksanut, vaan romahti kerran niin että soitti äitinsä apuun, joka tulikin heti koska ymmärsi tilanteen vakavuuden. Seuraava muistikuva onki nkun olen poikaystäväni luona ja hänen äitinsä istuu vieressäni rauhoittelemassa minua. Kertoo että vie minut huomenna terkkariin, oli jo soittanut töihin ettei tule aamulla. Seuraavana päivänä tärisin, pelkäsin mennä terkkarille. Onneksi poikaystäväni oli kertonut äidilleen kaiken, joten sain lähinnä vain nyökytellä päätäni kun muut hoisivat puhumisen, siitä minut laitettiin suoraan paikkaan missä suunnitellaan jatko paikkaa, joka olikin sitten kiirreellinen lähete nuorisopsykiatrian polille. Ikinä en kuitenkaan päätynyt osastolle. Asiat alkoivat taas sujumaan kun sain lääkityksen, ja terapian heti. Puoivuotta meni hyvin, kunnes meille tuli ero poikaystävni kanssa, tiesin kyllä että näin käy sillä suhteemme oli pitkään perustunut sille pelolle, minkä itsetuhoisuuteni loi. Mutta en voi kuin kiittää silloista poikaystävääni ja hänenperhettään, he pelastivat henkeni  ♥ En asiasta kertonut aluksi kenellekkään, esitin vahvaa. Mutta sitten minulla alkoi taas viiltely ja juominen. Join joka päivä, en ollut yhtäkään päivää juomatta. Koulu ei kiinnostanut, olin paljon pois, kokeet meni täysin penkin alle ja työharjoittelukin oli täyttä tuskaa. Tutustuin erääseen poikaan, johon kiinnyin todella nopeasti, häne yritti usein takoa järkeä päähäni jotta rauhoittuisin. Hän oli ainut joka tiesi viiltelystä, jatkoin kuitenkin touhua. Lopulta tilanne meni siihen ettei alkoholi enää riittänyt, vaan kuvioon tuli mukaan huumeet. Niillä pystyin poistamaan pahaa oloa, kunnes se tuli seuraavana päivänä aina pahempana takaisin, siitä se kierre lähti. Onneksi tämä poika, potki minut väkisin ylös siitä suosta ja kierteestä. Hän tuki ja oli turvani, lopulta pääsinkin irti alkoholista ja huumeista. Pystyin terapiassa kertomaan erosta ja aloin käsittelemään asiaa sielä. Kevät menikin hyvin, tallin omistaja jossa kävin myös pienenä ja ennen masennuksen pahntumista soitti kerran että vieläkös olen kiepä, kerroin että olen tässä joutunut isteäni vähän keräilemään kasaan, kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja hän sanoi että tule viikonlopuksi tänne. Siinä yksi asia mikä auttoi jaksamaan, tallin omistajakin on pelastanut minut monesta pulasta. Siitä lähtien olinkin lähes aina tallilla tai koulussa, valmistuin jopa ammattiin iha ok arvosanoilla. Kesällä muutin pois kaupungista missää koulu oli, muutin tallille. Koko kesän tein töitä, kävin pääsykokeissa mutta en kouluun päässyt, enkä edes olisi halunnut. Tajusin että haluan tehdä työtä näiden hevosten kanssa.
Kesä olikin oikein mukavaa aikaa, mutta sisälläni alkoi valo sammumaan. Tein puolivuotta töitä täysin ilman vapaata, 16 tuntia päivässä, seitesemänä päivänä viikossa. Väsyin, kuulin kaikki muiden murheet, sain kuunnella huutoa, koin kokoajan että en kelpaa. Aloin taas viillellä.

Tästä eteenpäin te tiedättekin.

Nyt kun tämän vihdoin sain valmiiksi, yllätyin kuinka rankka tämä oli kirjoittaa. Teksti on varmasti todella sekavaa, ja kirjoitus virheitä löytyy. Mutta ehkä ymmärrätte ettei tätä ollut helppo kirjoittaa. Tässä nyt oli raapaisu sitä mistä olen tehty.
Minulta on monet ihmiset kysyneet että etkö häpeä arpiasi? Enne häpesin, halusin ne peittää tatuoinnilla (sitten kun pystyn olemaan viiltelemättä) Mutta nyt olen tajunnut, että hei, tämä on osa mua, tämähän vain näyttää että olen taistelija joka on voittanut taistelun. Siksi aijonkin ottaa oikeaan käteen ( jossa on vähemmän arpia) tekstin, niin että arvet saavat näkyä,

Some people may look at you like crazy, but those who have gone through the same thing, will see you the fighter...

Ja tähän vasempaan käteen, mikä on täynnä arpia, ajoin tatuoida sitten kun olen tämän voittanut, siihen tulee jatko lauseelle

 ...who won the battle !

Tietysti tämäkin suunnitelma kerkiää vielä muuttumaan. Mutta nyt se tuntuu oikealta. (en tiedä onko oikein kirjoitettu, sillä tuo mun enkku on surkeeta. Korjatkaa jos on väärin!)

Vain hullu kohtaloaan pakenee

Kuukauteen en tainnut postailla, pahoitteluni siitä. Niinkuin jo tuossa lyhyessä postauksessa kerroin olen yrittänyt saada elämääni järjestykseen. Välillä kyllä tuntuu että olen sen sotkenut totaalisesti..
Kaikkihan lähti siitä että olen täysin tuloton, mutta laskujahan sitten kyllä tulee. Hain toimeentulo tukea, jonka sainkin sillä ehdolla että menen työkkäriin. Onneksi tuo B-lasunto kerkesi siiheksi tulla niin ohjasivat sieltä suoraa TYPiin, sinne nyt odottelen kirjettä ja aikaa.

Kävin myös taas lääkärissä tämän painoni takia. Kävin jo aikaisemmin syksyllä, kun painoni romahti kymmenen kiloa kolmessa kuukaudessa ilman selitystä. Minulta otettii paljon eri kokeita, kävin UÄssä yms. Lopulta lääkäri sanoi tekevänsä minulle lähetteen sisätautien polille, sitä ei vaan ikinä kuulunut. Nyt sitten tänään kävin uudelleen asiaa kyselemässä, kun paino taas tippunut (olen kuitenkin 168 pitkä ja painan enää 45,5..) sainkin sitten vastaukseksi että sieltä on tehty jonkun sorttinen lausunto ja he eipäilevät minulla syömishäiriötä. ARVASIN tämän, koska sairastana masennusta niin tottakai minulla on sitten syömishäiriö, eikä mikään somaattinen tekijä. Miksi kuitenkin syön roskaruokaa, suuria määriä kaikkea, en oksenna enkä mitenkään laske kaloreita ymsyms, sekä käyn itse hakemassa apua. Tämä sai taas ihan hyvin veren kiehahtamaan päässäni, mutta kuitenkin mieleeni hiipi ajatus voisinko kuihduttaa itseni pois, kuolla ? Onneksi se tuo ajatus ei ole enää pyörinyt mielessä, varsinkin kun huomasin kuinka paljon minulla lähtee hiuksia.

Nämä kaikki asiat, ja niiden hoito on taas lisännyt ahdistusta rajusti. Olin jo viikon viiltelemättä, mutta sitten homma karkasi taas käsistä. Ja taas, se tunne minkä ne viillot sai aikaan, miksi nautin siitä, vihdoin tunnen jotain. Olen taas miettinyt erilaisia keinoja lopettaa tämä elämä, lopullisesti. Tiedän monia hyvä ja helppoja konsteja. Ennen minulla kävi mielessä ajoittain ajatus, miltä se tuntuu siitä joka minut löytää. Mutta ei enää, en enää jaksa edes välittää. Joulukin oli taas yhtä tuskaa, kävin vanhempieni luona, yritin jutella, mutta taas vain seinät kuuntelivat. En tiedä kuinka kauan jaksan enää taistella, lääkkeitäkin minulla olisi aika paljon, sekä onhan noita rauhotusaineita isot määrät..

Kuitenkin toivon kokoajan että joku tulee minulta kysymään että Hei, miten sulla menee? Ja pakottaa minut kertomaan niinkuin asiat on, mutta ei, kukaan ei näe tämän kuoren ja esityksen läpi. Terapeuttikin sanoi että oletpa energinen, minä joka haluan vain todellisuudessa kuolla.

Yritän palailla mahdollisimman pian, sekä saada tuon tarinani postauksen loppuun. Kiitos teille jotka olette vielä jaksaneet seurailla, vaikka hiljaista on nyt ollut ♥
P.s Ja niitä postaus ideoita saa heitellä, ne voi olla ihan mitä vain !

Tulevaisuuden rakennusta, pala kerrallaan.

Pahoittelen tätä hiljaiseloa, olen yrittänyt saada elämääni edes vähän raiteilleen. Jos se helpottaisi tätä pahaa oloa? Olen juossut terapiassa, nuorisopsykiatrisella, sosiaalitoimistossa, työkkärissä ja seuraavaksi pitäisi mennä TYP.piin.. Sain jopa vihdoin B lausunnon, ihan paperilla itselleni. Diagnoosina vaikea masennus, lääkityksenä 3x ketipinor 25mg iltaisin ja 1x sertralin 50mg aamulla, terapia 1x viikko.. En koe tuosta lääkityksestä sen suurempaa hyötyä, en nuku ja haluan vain kuolla.. Mutta jos tämä tästä,vielä joskus.
Mitä minulle muuta kuuluu? Muutama päivä meni hyvin, mutta siitähän se alamäki taas lähti. Rajuja ahdistuskohtauksia, itsetuhoisuutta.. Tämäkin joulu meni miettiessä, miksen riitä? Miksi en kelpaa? Mutta olen täälä vielä, eikö se ole jo saavutus !
Pahoittelen, mutta nyt en jaksa enempää kirjoittaa vaikka haluaisin. Lupaan että palaan pian kunnon postauksella, sekä minun tarina postauksella.

Pieniä hyviä hetkiä

Muutamana päivänä on ollut yllättävän hyvä fiilis, illat on vaikeita mutta eiköhän tämä tästä. Huomenna taas yksi vaikea päivä, aamulla terapia ja sen jälkeen kahden hevosen lopetus.. No mutta ne ovat saaneet hienon elämän, ja saavuttaneet jo kunnioitettavan iän. Ikävä on jo nyt, mutta onneksi muistot on ikuiset <3
Olen tässä muutamaa postausta kirjoitellut hiljaksiin mm. tarinani postausta, mutta sitä en tiedä milloin sen saan julkaisuun. Olen myös yrittänyt pohtia jotain keinoja millä lievittää ahdistus kohtauksia, tai miksi niitä nyt kutsuisi. Konstit mitä nyt käytän eivät ole järkeviä, mutta valitettavasti toimivat jollakin tapaa.. Kertokaa jos teillä on jotain hyviä vinkkejä !
Kirjoittelen nyt tabletin tapaisella vehkeellä, ja tämä on todella syvältä, siksi hieman lyhyt postaus. En myöskään haluaisi tulla tänne surkuttelemaan pahaa oloani joka kerta mutta se on suurin osa oloani silti joten ehdotelkaa jotain mitä haluatte lukea. Ehdottaa voi mitä vain hyvän maun rajoissa pysyvää.
Ajatukset eivät meinaa taaskaan pysyä kasassa, mietin vain sitä että ensikuussa minua ei tarvita enää, voin vihdoin lähteä pois täältä.. Kyllä olen luovuttanut, en enää jaksa tätä.. Toivon silti että joku tai jokin saa minut täältä edes hiukan nousemaan ennekuin on myöhäistä. Kai se olisi yritettävä nukkua, jos vaikka saisi unta kun pari yötä valvottu taas..
Olen muuten todella yllättynyt siitä että teitä seuraajia on jo seitsemän, sekä katselukertoja melkein 300 :o kiitos siitä :)

Mikä tekee sinut onnelliseksi?

Tähän astiset postaukset eivät ole olleet mitään kovin positiivisia. Joten päätin tähän keräillä asioita jotka tekevät minut onnelliseksi, tekee myös itselleni hyvää keräillä niitä ylös, voin niitä täältä sitten lueskella. Mietin taas että miten ne toisin esiin, ja päädyin kuvakollaaseihin. Sillä tykkään itse siitä että teksteissä on kuvia. Kertoohan kuva enemmän kuin tuhat sanaa. Olen tehnyt tätä postausta pienissä osissa, ja yrittänyt miettiä mikä minut tekee oikeasti onnelliseksi, ei niin että esitän. Tämä ei ollut kovin helppoa, mutta kyllä niitä sitten löytyi.
 Kerron aina jokaisesta kuvasta hieman, miksi se tekee minut onnelliseksi. Kuvat jäivät hiukan pieniksi, mutta koitetaan selvitä.

Ensimmäisessä kuvassa oleva kissa kertoo siitä kuinka tärkeä kissani on minulle, se on saanut kuulla niin monet surut, ollut aina kanssani eikä ikinä hylännyt. Vaikka kissani onkin hiukan sekopäinen tapaus niin on se minulle silti todella rakas, nytkin kehrää tuossa sylissäni. Se että kissani tulee syliini, nukkuu vieressän tuo minulle hyvän olon, tuntuu että se pitää minusta. Kissani on ollut kanssani viimoiset kaksi vuotta, nähnyt kaiken ja kuullut kaiken. Silti se yhä tulee syliin ja viereen, kerhää ja rakastaa ♥

Keskimmäinen kuva. Se että joku halaa minua pitkään ja tiukasti tuo minulle hyvän olon, tuntuu että tästä voi selvitä, joka välittää ja haluaa tukea. Ja varsinkin se että pitää kunnolla kiinni, eikä päästä irti. Halaaminen tuo minulle myös turvasllisuuden tunnetta, voiko olla parempaa kuin nukahtaan jonkun viereen joka pitää tiukasti kiinni? Ennen minulla oli tälläinen ihminen, mutta ei enää. Ehkä sellainen vielä tulee joskus? Myös se että ystävä halaa tiukasti tuo hyvän olon tunnetta, tuntuu että silloin joku oikeasti välittää minusta.

Kolmas kuva kertoo hevosrakkaudestani, hevoselle voi puhua kaiken eikä se puhu muille. Ja se tunne kun luot luottamus suhteen hevoseen, toimitte hyvin yhdessä, hevonen luottaa sinuun ja sinä siihen. Se on hieno tunne, ja olen iloinen että olen saanut sen kokea. Hevosten seura tekee minut muutenkin onnelliseksi, jotenkin se että iso eläin tulee toimeen kanssani, luottaa minuun, ei satuta. Vaikka siihen pystyisi helposti. Varsinkin yhdestä hevosesta on tullut minulle lyhyessä ajassa todella rakas ja tärkeä, se luottamus suhde mikä meilä on on sellainen mitä en ole ennen kokenut. Olimme reenaamassa mäkiä, hevonen ei kuitenkaan päässyt hiekka rinnettä ylös vaan pysähtyi ja alkoi valumaan taaksepäin. Mutta hevonen ei mennyt paniikkiin, ei pillastunut vaan odotti ohjettani ja toimi sen mukaan. Olen ainut joka tämän hevosen selässä on ollut, ja tuokin oli kolmas kerta sen selässä. Se kertoi minulle kuinka se luottaa minuun ♥

Ensimmäinen kuva kertoo ystävyydestä. Minulla ei monia ole, eikä ole ollut. Tälläkin hetkellä voin luokitella ystävikseni vain pari ihmistä mutta he ovat silti minulle todella tärkeitä. Siltikään en heille puhu näistä asioista, hymyilen vain ja esitän että kaikki on todella hyvin. Mutta he saavat minut unohtamaan pahan olon edes pieniksi hetkiksi, heidän kanssaan olen saanut viettää monet ikimuistoiset hetket, joita muistellaan yleensä aina kun nähdään. Nykyään ystävät eivät ole enää lähellä ja näen heitä harvoin, minun vaikea pitää ihmisiin yhteyttä, mutta yritän.

Keskimmäinen kuva on ehkä hiukan huono mutta eiköhän se selityksen kautta aukea teillekkin. Asia mikä minut tekee onnelliseksi on se, että joku huomioi minut, esimerkiksi tuomalla aamupalan sänkyyn. En tarkoita tällä että haluaisin olla huomion keskipiste, vihaan sellaista. Mutta se että minut huomioitaisiin edes joskus jotenkin. Miksi se tekee minut onnelliseksi, noh varmaan siksi etten lapsena saanut huomiota oikeastaan ollenkaan. Pienet eleet tekevät hyvin onnelliseksi, sekin tuntuu jo hyvältä että joku kiittää jostakin asiasta, tuo minulle vaikka joskus jotain, vaikka muumitikkarin :)

Kolmas kuva kertoo asiasta joka tekee varmasti monen todella onnelliseksi, rakkaus. Se että joku rakastaa sinua oikeasti, välittää sinusta, kuuntelee ja pysyy rinnalla tuli vastaan mitä vaan. Kuvan tekstiä lainatakseni "Haluan vain jonkun, joka pysyy, ei väliä kuinka vaikeaa on olla minun kanssani" (käännökseni ei välttämättä nyt ihan oiken mene, mutta eiköhän sen ymmärrä) Tällähetkellä minulla ei ole ketään joka minua rakastaa, mutta toivon että sellaisen vielä joskus löydän. Veikkaan että tämä ei enempää selvennystä tarvite :)

Haluan myös haastaa tietä lukijoita tekemään tämän, on hyvä joskus miettiä näitäkin asioita. Vaikka itsellänikin on mieli todella synkkä, niin pystyin tähän. Tekin pystytte ! Heitän tähän nyt muutaman blogin nimen joiden toivon haasteeseen tarttuvan, mutta muutkin, tehkää ihmeessä !

Edelleen elossa

Matkalla Maailmojen Välillä

Pyörremyrsky pääni sisällä

Amanda

Mitä minusta on tullut

Kyselin edellisessä postauksessa toiveita, mitä haluaisitte minun kirjoittavan. Sain yhden toiveen, hyvän sellaisen koska joudun itsekkin muistelemaan ja miettimään asioita. Mellu- ehdotti että kertoisen miten masennus on minua muuttanut. Ajattelin ensin että kirjoitan tästä joskus, sillä tämä ei ole helppo asia minulle, olen yrittänyt unohtaa lapsuuteni. Mutta en saa tätä asiaa milestäni, ja tekee varmaan hyvää välillä miettiäkkin näitä asioita. Olen sairastanut suunnilleen jostakin 11 vuotiaasta saakka, joten muistikuvat eivät ole kovin hyviä. En ala tarkkaan kertomaan lapsuuteni tapahtumia, koska ne ovat minulle yhä rankkoja ja vaikeita. Kerron niistä joskus, kun olen siihen valmis.
Mietin pitkään mikä tyyli olisi para tapa kertoa asioita ja muutoksista, päädyin tälläiseen, itselleni helpoimpaan, toivottavasti toimiva ratkaisu.

Teksti on hyvin sekavaa, koska tämän kirjoittaminenkin ahdisti paljon..

Ennen

Olin pienenä kuulema hyvin iloinen, huolehtivainen ja energinen sekä todella sosiaalinen. Olin menossa joka paikkaan, tuli toimeen monien ihmisten kanssa sekä hoidin paljon pikkuveljeäni. En ollut koskaan tuttujen seurassa hiljaa, olin hyvin sanavalmis. Olin reipas ja auttavainen, mutta pohjimmiltani arka. Olin todella innokas leikkimään erilaisia leikkejä (en kylläkään mitään koti tai barbi leikkejä), urhelin ja kilpailin paljon. Nukuin todella hyvin, olisin voinut nukkua vaikka keskellä sotaa :D

Pärjäsin koulussa kohtalaisen hyvin, vaikka olinkin energinen tapaus, eikä se tunnilla istuminen ollut minun juttuni. Pidin aina kiusatun puolia, vaikkei hän ollutkaan ystäväni. Olin hyvin oikeudenmukainen, vihasin sitä että toista kohtaa toimittiin epäreilusti. Olen aina kuullut kuinka olin aina niin helppo lapsi, joka hoiti pikkuveljeään ja teki kotitöitä. Suutuin harvoin kenellekkään, yritin aina pysyä kaikkien kanssa väleissä, mutta jos suutuin niin sitten kellään ei ollut kivaa.

Olin jo pienenä huono puhumaan itseäni koskevista, surullisista asioista. En näyttänyt surun tai pahanolon tunteita helposti, yritin aina olla iloinen ja positiivinen, sellainen joka kelpaa kaikille. Minulle oli vaikeaa puhu tuntemattomille, esim. jos kaupassa minun olisi pitänyt jostakin tuotteesta kysyä jotain myyjältä, ennekuin ostaisin sen, niin jätin sen silloin ostamatta. En puhunut ikinä kenellekkään siitä että minua lyötiin kotona, pakotettiin syömään, urheilemaan, kilpailemaan.

Olin hyvin kateellinen muilla, vaikka en sitä näyttänyt. He saivat olla kavereiden kanssa, viettää vapaa aikaa ja olla lapsia. Minä hoidin pikkuveljeäni, treenasin ja tein kotitöitä.

Mutta pohjimmiltani olin hyvin kiltti lapsi, reilu muitakohtaan ja aina se joka innostui kaikesta mahdollisesta sekä oli kaikessa mukana.

 

 

Nykyään

Olen yhäkin hyvin huolehtivainen, olen huolissani ystävistä, tutuista sekä ihmissistä kenestä olen vain kuullut puhuttavan, joilla ei asiat ole hyvin. Haluaisin auttaa kaikkia, olla kaikille tarpeellinen jotta kelpaisin. En pysty pyytämään vapaata, koska minulle tulee siitä huono omatunto, en kelpaa. Toisaalta, nytkun kirjoitin tuosta mitä olin ennen, niin huomaan sielläkin jo samoja piirteitä. Ja toisaalta tiedän osa syyn, en ikinä kelvannut vanhemmilleni, aina olisi pitänyt olla parempi.

En enää oikeastaan puhu ollenkaan asioisat jotka koskevat minua. Autan ja tuen kyllä muita heidän ongelmissaan, kuuntelen aina. Mikä lisää omaa pahaa oloani.. En enää harrasta oikeastaan mitään, olen vain täälä tallilla, en enää käyä missään. Okei, käyn terapiassa.. Yleisillä paikoilla jos ollen yksin menen paniikkiin, en pysty olemaan sielä. Nykyisin jäisin vain mielummin sänkyyn makaamaan, toivon etten enää koskaan heräisi. En suutu kenellekkään, enhän ole enää kenenkään kanssa yhteyksissä. Joskus saatan käydä kahvilla, mutta esitän iloista. Ennen olin iloinen, nykyään esitän sellaista koska en halua näyttää pahaa oloani, eihän tämä muille kuulu. Yhdessä asiassa on onneksi tapahtunut positiivnen muutos, tuskin kyllä sairauteni takia. Mutta voin kysyä kaupassa apua ja neuvoa, hiukan se ahdistaa mutta pystyn siihen.

Olen todella huono nukkumaan, heräilen painajaisiin, en saa unta ja ahdistun vielä pahemmin. En puhu oikeastaan mitään (tottakai töihin liittyvistä seikoista on pakko puhua työkaverin kanssa) en naureskele hauskoilla tapahtumille, puhu maailman menosta tai mistään mistä nyt yleensä puhutaan. Olen mieluummin hiljaa, koska sanon jotai kuitenkin väärin. Ja en enää nykyään luota keneenkään.

Eli nykyään olen hiljainen, hyvin sulkeutunut, itse tuhoinen.

 

 

Ehkä teen tästä vielä joskus paremman postauksen, tämä on hyvin sekava..

Mutta vointini on ollut huono, todella.. Hyvästelin jo ainoan itselleni tärkeän ihmisen, kerroin etten jaksa. Hän kyllä tsemppasi hyvin, ja sanoi asoita jotka tuntuivat hyvältä. Mutta en pysty luottamaan niihin sanoihin. En tiedä jaksanko täälä enää kauaa, minulla on jo suunnitelma, odotan vain oikeaa hetkeä.. Mutta sitli toivon että joka, joku ihana vielä pelastaisi minut ennenkuin on liian myöhäistä.

 

 

Pala elämää

Sain Edelleen elossa blogin pitäjältä haasteen, tehdä kollaaseja ja kertoa mitä ne minusta kertoo. Nyt kun minulla on hetki aikaa, niin päätin tämän toteuttaa.

 

Nämä kuvat kertovat siitä mitä tunnen ja ajattelen

 

 Olen yksinäinen

Monet luulevat että elämäni on helppoa

Kuva varmasti kertoo tarpeeksi

Haluaisin olla iloinen, mutten pysty

Tuntuu että kaikki mitä sanon tai teen on väärin

Haluan kuolla, eihän minua jää kukaa kaipaamaan

 Hevoset kuuntelevat, ainoa syy miksi nousen sängystä

Haluaisin vain nukkua, enkä herätä koskaan

Hymyilen, silloinhan olen ok?

Rakastan kissaani

En haluaisi kuolla, mutta haluaisin kuitenkin, koska en jaksa enää tätä

Olin kuukauden viiltelemättä, mutta sitten kuntoni romahti taas..

 

 

Poltan, paljon

Syön lääkkeitä

Ympärilläni on paljon ihmisiä jotka esittävät että heitä kiinnostaa, että he ymmärtävät

 

 

Vielä tähän perään hieman kuulumisia, eilinen päivä oli tuskaa.. Illalla oli tarkoitus lähteä käymään yhdellä tutullu, mutta en saanut, kuulema turhaa ajoa. En enää edes pääse täältä mihinkään. Mutta onneksi tämä päivä on ollu hyvä, ihanaa että on yksi hyvä päivä edes joskus :) Olen saanut olla tallissa koko päivän yksin, touhuta omaa tahtia ja muutenkin, olla hevosten kanssa. Sekä istua välillä aloilleen. Silti ajatukset liikkuu aika paljon asioissa missä ei tarvitsisi.. Haluaisin viiltää, kuolla. Mutta yitän kovasti pitää nuo ajatukset taka-alalla ! En tiedä mitä illasta taas tulee, ne on yleensä aika vaikeita.

Kyllä tämä tästä, yksi hyvä päivä satojen huonojen joukossa luo hieman toivoa. Nyt täytyy lähteä jatkamaan talli hommia.

 

Yksi juttu vielä, toivoisin teiltä lukijoilta jotain postaus toiveita? Saa heittää ihan mitä vaan ja mistä aiheesta vaan.

Pyydän sua kuuntelemaa mun vieree hetkeks

Ajattelin ensin  että toteutan haasteen jonka sain, mutten nyt jaksa ruveta etsimään kuvia, joten teen sen ehkä myöhemmin.
Onko teillä kappaleita jotka ovat teille tärkeitä, kuvaavat teitä? Itselläni on muutamia, mutta tärkein niistä on kuitenkin Uniikin Pohjalt. Tätä kappaletta olen kuunnellut paljon, enkä kyllästy siihen ikinä. Se kuvaa minua todella hyvin.

"En olis ikinä uskonu et tälläst tapahtus,
et mielenterveydest tulis mulle paha vastus.
Näit pienii perkeleitä vaani päissä
ja välil meno lähti käsistä ku faanin häissä.
Silloin mä huusin, liikuin ja riehuin.
Kukaan ei vaa tajunnu et mun pään sisäs kiehu
aika ajoin ehkä pari astet liikaaki."

Monet ovat kysyneet miksi kuuntelen tälläistä negatiivista musiikkia, mutta mielstäni tässä on kannustava ja positiivinen sanoma. Tämähän kertoo siitä kuinka ei saa luovuttaa, vaan puhuttava jollekkin, tehtävä oikeita valintoja. Kertoo parantumisesta.

"Kaksonen, yleensä iloinen ja avoin,
ja koitan ottaa läheiset huomioon kaikin tavoin.
Ja kaikin tavoin koittan peittää pimeen puoleni,
välil on kun jedi tahtomattaan pimeel puolel.
Siel huimaa, kaikki kaatuu ympäriltä
ja pääs pyörii edelleen vaik suljen mun silmät.
Siel mun sydän ammottaa tyhjyyttään
en käsitä sitä miten ne ei välitä yhtään
ja se pelotti eniten, mut teki hyvää myöntää et olin ite mun pahin vihollinen"

Olin jo aikaisemmin myöntänyt itselleni olevani sairas, itseni pahin vihollinen. Mutta nyt en toisaalta enää halua myöntää sitä, en tiedä, olen hieman asian rajamailla. Tuntuu ettei mikään enää auta, ja suunta on ollut vain alaspäin eikä muuksi muutu.. Kaikki mitä minulle sanotaan ,saa minut ajattelemaan että tein sen väärin, en kelpaa. Tänäänkin minulta vain kysyttiin että missä koiran ruuat on? Ensimmäinen ajatukseni oli, "noni, neki laitoin väärää paikkaa"
Onneksi huomenna terapia, toisaalta ahdistaa mennä, koska pitäisi puhua ja kertoa kuinka huonosti todella voin, mutta tiedän etten pysty. Hymyilen taas ja olen niinkuin kaikki olisi hyvin.
En enää tiedä mitä tehdä, olen luovuttanut.. Jotenkin olo ollut taas todella huono, ajattelen joka päivä sitä, kuinka paljon helpompaa olisi, jos minua ei enää olisi. Mutta yritän jaksaa, jos en muiden niin näiden hevosten ja koirien tähden.

"Ja jos vain jatkaa ja jatkaa alaspäin
niin on mahdotont enää matkata takaspäin"

Ajattelin kun blogin aloitin, että tuskin jaksan pitää kauaa, ei ketään kiinnosta eikä kukaan lue.
Mutta parissa päivässä sainkin jo teidät kolme ihanaa lukijaa, sekä kommentteja. Suuret kiitokset siitä teille ♥ Annatte vain lisä intoa kirjoittaa ja jatkaa, kiitos teidän ihanien ja kannustavien kommenttien !
Onko teillä muuten mitään toiveita mistä voisin kirjoittaa? Jos joskus tulisi ihan aiheestakin kirjoitettua.
Mutta kiitos vielä teille jotka seuraatte, kommentoitte tai ihan muuten vaan luette !

Teen töitä, unohtaakseni kaiken muun

Onko täälä muita jotka tekevät hullun lailla töitä, unohtaakseen kaiken muun?

Minä teen, herään joka aamu seitsemältä ja lopetan työt kahdeksalta illalla. Joka aamu mietin että miksen vain voisi jädä nukkumaan, ikuista unta. Mutta pakko nousta en kelpaa muuten, en riitä.
Kaikki mitä teen on varmasti avuksi tallin omistajalle, mutta koen ja tunnen aina itseni huonoksi. En tee mitään oikein.
Miksen pääse tuosta tuntemuksesta eroon? Miksen vain voi pyytää vapaata.. Olen miettiny paljon mitä tekisin jos saisin vapaata, mihin menisin, sillä eihän minulla ole mitään muuta paikkaa kuin tämä.
Eilen illalla ajattelin että lähden käymää kaupungissa, jossa ennen asuin, moikkaamassa kavereita. Noh, muutamilta kyselin kerkeävätkö näkemään. Mutta vastaus oli sama kuin aina ennekin, ei kerkeä.. Olenko tehnyt jotain väärin kun en kelpaa, minua ei haluta nähä. Ajattelin silti että lähden, tulisipa käytyä jossain. Lopulta löydän kuitenkin itseni istumasta piemässä sohvan nurkassa, tärisemässä ja miettimässä miksi minun pitäisi muka jaksaa tätä, en löydä siihen mitään syytä. Lopulta löydän itseni taas sängystä kaivamassa terät esiin, mitkä minun piti hävittää silloin kun muutin, mutten pystynyt.
Lopulta sain unenpäästä kiinni, mutta kello oli jo lähemmäs kaksi..
Aamu taas samalla kaavalla kuin aina, onko pakko kun en enää jaksa? Nousin silti ja katsoin käsiäni, hymyilin. Miksi nautin näin sairaasta asiasta? Miksen voi lopettaa? En halua, se helpottaa, mutta haluan kuitenkin.

Jospa tämä kuitenkin tästä, löydänhän minäkin joskus sen elämän ilon? Jos vaikka pitäisin vapaata ja kävisin jossain, kyllä sen pitäisi piristää. Tavallaan haluan selvitä tästä, se on pieni hento ääni sisälläni joka sanoo sinä jaksat. Mutta nämä muut äänet, voisivät lähteä pois.
Pahoittelen sekavaa tekstiä..

Who am i ?

- Se on hyvä kysymys, en tiedä itsekkään.. -

No, kyllä minä jotain tiedän. Olen -94 vuonna syntynyt kesän lapsi, kaksonen horoskoopiltani. Jos jotkut teistä tietää jotakin horoskoopeista, niin kaksosta luonnehdittaisiin iloiseksi, sosiaaliseksi, tempperamenttiseksi.
Olenko minä sitä? En, ehkä olen joskus ollut, mutten enää.
Jos kysyisin muilta millainen olen, minua varmasti kuvailtaisiin auttavaiseksi, hassuksi, iloiseksi. Sellaisen kuvan annan muille, haluan peittää sillä itseni, sen miten huonossa kunnossa olen, sen kuinka vakavaksi masennukseni on taas mennyt. Siinähän se tulikin, sairastan vaikeaa masennusta, siihen päälle jonkinlaista ahdistuneisuus häiriötä. Tässä blogissa kirjoitan paljon siitä miten todellisuudessa voin,  sillä en pysty puhumaan asioista. Käyn kyllä terapiassa, syön lääkkeitä ja esitän hyvin voivaa, vaikka todellisuudessa haluaisin vain pois täältä. Paikkaan missä olisi hyvä olla.
Kirjoitan aluksi anonyymisti, vaikka saattaahan joku minut tunnistaa. Ehkä se on hyvä, tai sitten ei? Eihän kukaan ole tähänkään mennessä tilanteeseeni puuttunut.
Saatan teille joskus valaista menneisyyttäni, mutta vielä en ole siihen valmis.
Nykyään yritän selvitä vain hengissä, vaikka silti viiltelyni ja itsetuhoisuuteni vain pahenee päivä päivältä. Ehkä en kuitenkaan halua selvitä, haluan vain kuolla, pois täältä, pois muiden tieltä.
En tiedä onko tämä ainut postaukseni, mutta yritetään.

Tämä on minun tarinani, voit laittaa minulle kommenttia, en pahastu niistä. Jos haluat jutella ilman muiden valvovia silmiä niin voin antaa sähköpostini.