Lapsuus
Kasvoin tavallisessa perheessä, jos näin voin sanoa. Äiti, isä ja pikkuveli, muutimme rivitalosta omakotitaloon ollessani kolme tai neljä. Äitini kävi töissä ja opiskeli samalla, isä oli töissä myös. Hoidin paljon pikkuveljeäni, tein kotitöitä yms. olin kiltti ja tunnollinen lapsi. Mutta jos tein asian väärin tai huonosti sain isältä selkääni, syyn ei tarvinunut olla kummoinen. Äidin en muista minua ikinä lyöneen, mutten puolustaneenkaan. En kuitenkaan kertonut tästä kenellekkään, olisin nolannut perheen ja sehän ei käynyt. Pikkuveljeni sai myös lyödä minua, huitoa ja läpsiä. Häntä ei siitä kielletty, mutta minä en saanut toimia niin mikä on hyvä, opin ratkomaan asiat muuten kuin väkivallalla.
Ystäviä minulla ei ikinä ollut montaa, yleensä yksi tai kaksi kenen kanssa liikuin. Lähinnä vain poikien kanssa, sillä en pitänyt mistään koti leikeistävaan enemmän auto ja sota jutuista. Vietin myös paljon aikaa tädilläni, jolla oli lehmiä. Tykkäsin olla sielä, sain olla lapsi, en ollut velvollinen hoitamaan ketään, sain leikkiä ja pyöriä navetassa lehmien seassa. Omistin myös todella hyvän mielikuvituksen, siksi varman viihdyin hyvin myös yksin, ehkä hiukan paremminkin kuin muiden seurassa. Ei tarvinnut miellyttää ketään.
Olin myös hoidossa pienenä, tai jos oikein muistan niin kakkosluokkaan saakka. Lapsuudesta en sitten oikein muuta muistakkaan.
Koulu-ikä
Menin seitsemänvuotiaana kouluun, iha normaalisti. Luokkamme oli pieni, vain 11 oppilasta ja meillä on erityisopettaja, vaikkei kukaan ikinä myöntänyt että olisimme olleet jotenkin erityisluokka. Jälkeenpäin olen kyllä kuullut tälläistäkin puhetta. 1-3lk olivat minulla ihan normaaleja, olin kyllä aika yksinäinen ja minulla oli vain pari kaveria, mutta se ei haitannut minua sillä viihdyin yksin. Sain koulussa ihan hyviä numeroita, olin keskiverto oppilas, hyvin vilkas kumminkin. Siitä johtuen minulla oli käytösnumero aina huonompi. Kun menin neloselle vaihtui koulu (1-3 eri rakennuksessa kilometrin päässä muista luokista). Alku sujui hyvin mutta minulla alkoi näkymään käytös häiriöitä, en noudattanut mitään sääntöjä, riehuin ja tappelin. Liikuin porukassa missä juotiin ja poltettiin, tuolloin aloin myös itse polttamaan, aluksi en säännöllisesti mutta pian se oli sitä. Kaikki numeroni romahtivat, sillä en lukenut kokeisiin enkä tunneilla tehnyt juuri mitään. Illan olin vain kylillä omin lupineni. Vanhempani saivat tietää pian ja sain taas selkään, usein, minulta vietiin puhelin, netti, radio yms. En saanut lähteä kotipihasta mihinkään, ja varmaan arvaatte paransiko se tilannetta, ei todellakaan.
Lopulta koulussa romahdin, olin lyönyt jotakuta kaveriani riidan päätteeksi. Jouduin siitä puhutteluun, jossa pitkän tenttauksen jälkeen romahdin ja kerroin että minua lyödään ja millaista kotona on.
Siitä lähtikin sitten terapiani, minusta tehtiin lastensuojelu ilmoitus, ja sitä kautta minut kai ohjattiin terapiaan. Kotona tilanne kärjistyi lisää, sillä olinhan menny puhumaan ja pilamaan perheeni maineen.
Terapia alkoi nopeasti, enkä niistä ajoita muista paljoakaan. Tällöin yritin myös ensimmäistä itsemurhaa.
Nyt jälkeen päin olen kuullut että olin todella sulkeutunut, en puhunut juuri mitään. Vastaukseni olivat lähinnä yksisanaisia, välttelin katsekontaktia. Oli myös kuulema eräs palaveri jossa oli koko perheeni, sielä kun asiaa kysyttiin niin pikkuveljeni kertoi myös että minua lyödään. Vanhempani vain selittuivät että ovat olleet väsyneitä kun ollu talon rakennusta, äitini koulu ja työ, sekä isäni työ. Asia oli sitten sillä ok. Nyt jälkeen päin terapeutti on ollut pahoillaan asiasta, kun meni uskomaan vanhempieni selityksen eikä puuttunut asiaan sen suuremmin. Loppu ala-aste meni ihan tavallisesti, olin reipas ja iloinen ulospäin, sisällä tuhosin itseäni pikkuhiljaa.
Yläaste kun alkoi, sain heti erään todella hyvän ystävän. Kuljimme aina yhdessä, hölmöilimme yms. Hän loi minuun tahtoa ja voimaa taistella perhettäni vastaan, näyttää että tämä ei ole ok. Koulu alkoi menemään täysin metsään, lintsasin, en tehnyt tehtäviä, lunttasin. Olin joka viikko jälki-istunnossa, opettajat huusivat minulle ja kielsivät tulemasta tunneilleen. Tämän ystäväni kanssa karkailimme usein, milloin mihinkin. Milloin tultiin ominavuin kotiin, milloin poliisi kyydillä. Tilanne kotona kärjistyi todella pahaksi, terapiassa en yhäkään puhunut. Aloin viiltelemään seiskan alussa, aluksi pieniä naarmuja vain, jotka sitten ajan kanssa syvenivät. Lopulta eräs kaverini meni kertomaan terveydenhoitajalle, jossa sitten kävin juttelemassa. Terkkari kertoi vanhemmilleni jotka saivat raivokohtauksen siitä, olin vain huomihuora. Lopulta asia jäi siihen, viiltelin yhä, aina vain pahemmin ja terkkarilla kävin sitten paikkailemassa itseäni. Lopulta vanhempani veivät minut sairaalaan, jotta saisivat minut osastolle. Huusin ja itkin kuusi tuntia lääkärin huoneessa, ja sanoin itsekkin että haluan osastolle. Lääkäri kuitenkin kertoi ettei voi lähetettä kirjoittaa, vaikka oli ainut joka sen pystyi tekemään. Sekin apua ja asia jäi sitten siihen. Lopulta minulla meni tämän ystävän kanssa sukset ristiin, ja pahasti, niin että hänellä oli silmä musta ja minulla kädet. Lopulta jäin yksin, kaikki vihasivat minua, niin ikäiseni kuin heidän vanhemmat.
(Tästä eteenpäin, muitikuvani ovat aika huonoja. Olin todella sekaisin.)
Kasin alkaessa sama meno jatkui, ehkä hiukan pahempana, haistattelin opettajille yms. Yllättäen minulle ilmoitettiin että joudun vaihtamaan luokkaa, olin siis aikaisemmin A-luokalla, minulta kysyttiin että onko minulla C-luokalla kavereita, vastasin että yksi tuttu. Entä sitten B-luokalla, vastasin ettei ketään. Opo sitten ilmoitti että sitten menen B-luokalle. Kun lopulta tuli aika luokan vaihtoon. Olin täysin yksin uudessa luokassa, kaikki kuitenkin tiesivät viiltelysta, itsemurha yrityksestä yms. Minua alettiin kiusaamaan niin fyysisesti kuin henkisesti, olin jäljessä kaikissa aineissa enkä saanut mitään tukiopetusta. Samaan aikaan perheeni luona alkoi käymään perhetyöntekijä, joka opetti minulle näitä koulu asioita jotka ovat minulta jääneet väliin. Lopulta päädyimme kumminkin hoitamaan aina hänen hevostaan koska kotona en pystynyt olemaan. Viimoseltaan kiusaaminen meni siihen, etten enää mennyt kouluun. Makasin vain sägyssä enkä lähtenyt mihinkään. Opettaja (joka oli todella ihana ihminen, ja suuri tuki minulla ♥) tuli käymään luonani, ja juttelimme pitkään, hän toi kortin jossa oli anteeksi pyyntö kaikilta luokkalaisiltani. Palasinkin tuon jälkeen kouluun, mutta minulle ei enää puhuttu. Pian sain siirron takaisin A-luokalle, mutta sieläkin olin yksin. Minulle selvisi että oppilaat ja heidän vanhemmat olivat halunneet minut pois luokalta. Ysi luokalla olinkin jo todella hiljainen, elämään kyllästynyt joka halusi vain kuolla. Join paljon, käytin lääkkeitä sekaisin yms. Pääsin kuitenkin peruskoulusta pois ihan "ajallaan", se kesä menikin humalassa ja töissä. Pääsin (ihme kylläkin) opiskelemaan lähihoitajaksi.
Ammattikoulu
Minulla ei 1 ja 2 luokasta ole paljon kerrottavaa, olin ihan tavallinen opiskelija. Tein kouluhommia ja juhlin luokkalaisten kanssa, muutin pois kotoa. Olin täysin rahaton, sain juuri vuokran masettua, minulle tuli myös kissa. Aloin ykkösluokan lopulla seurustelemaan, ja tämä poika pelasti henkeni moneen kertaan. Mutta kun 3 vuosi alkoi kaikki muuttui, masennuin pahemmin kuin ikinä ennen. Viiltelyni riistäytyi täysin hallinnasta, se oli jatkuvaa ja jälki rumaa. Poikaystäväni piti minua usein monia tunteja sängyssä paikallaan väkisin, sillä olisin mennyt ja tappanut itseni. Olin usein todella sekaisin, enkä muista näistä oikeastaan mitään. Koko kolmos vuosi meni hyvin sumennossa, numeroni tippuivat ja olin paljon sairaslomalla.
Lopulta poikaystäväni ei enää jaksanut, vaan romahti kerran niin että soitti äitinsä apuun, joka tulikin heti koska ymmärsi tilanteen vakavuuden. Seuraava muistikuva onki nkun olen poikaystäväni luona ja hänen äitinsä istuu vieressäni rauhoittelemassa minua. Kertoo että vie minut huomenna terkkariin, oli jo soittanut töihin ettei tule aamulla. Seuraavana päivänä tärisin, pelkäsin mennä terkkarille. Onneksi poikaystäväni oli kertonut äidilleen kaiken, joten sain lähinnä vain nyökytellä päätäni kun muut hoisivat puhumisen, siitä minut laitettiin suoraan paikkaan missä suunnitellaan jatko paikkaa, joka olikin sitten kiirreellinen lähete nuorisopsykiatrian polille. Ikinä en kuitenkaan päätynyt osastolle. Asiat alkoivat taas sujumaan kun sain lääkityksen, ja terapian heti. Puoivuotta meni hyvin, kunnes meille tuli ero poikaystävni kanssa, tiesin kyllä että näin käy sillä suhteemme oli pitkään perustunut sille pelolle, minkä itsetuhoisuuteni loi. Mutta en voi kuin kiittää silloista poikaystävääni ja hänenperhettään, he pelastivat henkeni ♥ En asiasta kertonut aluksi kenellekkään, esitin vahvaa. Mutta sitten minulla alkoi taas viiltely ja juominen. Join joka päivä, en ollut yhtäkään päivää juomatta. Koulu ei kiinnostanut, olin paljon pois, kokeet meni täysin penkin alle ja työharjoittelukin oli täyttä tuskaa. Tutustuin erääseen poikaan, johon kiinnyin todella nopeasti, häne yritti usein takoa järkeä päähäni jotta rauhoittuisin. Hän oli ainut joka tiesi viiltelystä, jatkoin kuitenkin touhua. Lopulta tilanne meni siihen ettei alkoholi enää riittänyt, vaan kuvioon tuli mukaan huumeet. Niillä pystyin poistamaan pahaa oloa, kunnes se tuli seuraavana päivänä aina pahempana takaisin, siitä se kierre lähti. Onneksi tämä poika, potki minut väkisin ylös siitä suosta ja kierteestä. Hän tuki ja oli turvani, lopulta pääsinkin irti alkoholista ja huumeista. Pystyin terapiassa kertomaan erosta ja aloin käsittelemään asiaa sielä. Kevät menikin hyvin, tallin omistaja jossa kävin myös pienenä ja ennen masennuksen pahntumista soitti kerran että vieläkös olen kiepä, kerroin että olen tässä joutunut isteäni vähän keräilemään kasaan, kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja hän sanoi että tule viikonlopuksi tänne. Siinä yksi asia mikä auttoi jaksamaan, tallin omistajakin on pelastanut minut monesta pulasta. Siitä lähtien olinkin lähes aina tallilla tai koulussa, valmistuin jopa ammattiin iha ok arvosanoilla. Kesällä muutin pois kaupungista missää koulu oli, muutin tallille. Koko kesän tein töitä, kävin pääsykokeissa mutta en kouluun päässyt, enkä edes olisi halunnut. Tajusin että haluan tehdä työtä näiden hevosten kanssa.
Kesä olikin oikein mukavaa aikaa, mutta sisälläni alkoi valo sammumaan. Tein puolivuotta töitä täysin ilman vapaata, 16 tuntia päivässä, seitesemänä päivänä viikossa. Väsyin, kuulin kaikki muiden murheet, sain kuunnella huutoa, koin kokoajan että en kelpaa. Aloin taas viillellä.
Tästä eteenpäin te tiedättekin.
Nyt kun tämän vihdoin sain valmiiksi, yllätyin kuinka rankka tämä oli kirjoittaa. Teksti on varmasti todella sekavaa, ja kirjoitus virheitä löytyy. Mutta ehkä ymmärrätte ettei tätä ollut helppo kirjoittaa. Tässä nyt oli raapaisu sitä mistä olen tehty.
Minulta on monet ihmiset kysyneet että etkö häpeä arpiasi? Enne häpesin, halusin ne peittää tatuoinnilla (sitten kun pystyn olemaan viiltelemättä) Mutta nyt olen tajunnut, että hei, tämä on osa mua, tämähän vain näyttää että olen taistelija joka on voittanut taistelun. Siksi aijonkin ottaa oikeaan käteen ( jossa on vähemmän arpia) tekstin, niin että arvet saavat näkyä,
Ystäviä minulla ei ikinä ollut montaa, yleensä yksi tai kaksi kenen kanssa liikuin. Lähinnä vain poikien kanssa, sillä en pitänyt mistään koti leikeistävaan enemmän auto ja sota jutuista. Vietin myös paljon aikaa tädilläni, jolla oli lehmiä. Tykkäsin olla sielä, sain olla lapsi, en ollut velvollinen hoitamaan ketään, sain leikkiä ja pyöriä navetassa lehmien seassa. Omistin myös todella hyvän mielikuvituksen, siksi varman viihdyin hyvin myös yksin, ehkä hiukan paremminkin kuin muiden seurassa. Ei tarvinnut miellyttää ketään.
Olin myös hoidossa pienenä, tai jos oikein muistan niin kakkosluokkaan saakka. Lapsuudesta en sitten oikein muuta muistakkaan.
Koulu-ikä
Menin seitsemänvuotiaana kouluun, iha normaalisti. Luokkamme oli pieni, vain 11 oppilasta ja meillä on erityisopettaja, vaikkei kukaan ikinä myöntänyt että olisimme olleet jotenkin erityisluokka. Jälkeenpäin olen kyllä kuullut tälläistäkin puhetta. 1-3lk olivat minulla ihan normaaleja, olin kyllä aika yksinäinen ja minulla oli vain pari kaveria, mutta se ei haitannut minua sillä viihdyin yksin. Sain koulussa ihan hyviä numeroita, olin keskiverto oppilas, hyvin vilkas kumminkin. Siitä johtuen minulla oli käytösnumero aina huonompi. Kun menin neloselle vaihtui koulu (1-3 eri rakennuksessa kilometrin päässä muista luokista). Alku sujui hyvin mutta minulla alkoi näkymään käytös häiriöitä, en noudattanut mitään sääntöjä, riehuin ja tappelin. Liikuin porukassa missä juotiin ja poltettiin, tuolloin aloin myös itse polttamaan, aluksi en säännöllisesti mutta pian se oli sitä. Kaikki numeroni romahtivat, sillä en lukenut kokeisiin enkä tunneilla tehnyt juuri mitään. Illan olin vain kylillä omin lupineni. Vanhempani saivat tietää pian ja sain taas selkään, usein, minulta vietiin puhelin, netti, radio yms. En saanut lähteä kotipihasta mihinkään, ja varmaan arvaatte paransiko se tilannetta, ei todellakaan.
Lopulta koulussa romahdin, olin lyönyt jotakuta kaveriani riidan päätteeksi. Jouduin siitä puhutteluun, jossa pitkän tenttauksen jälkeen romahdin ja kerroin että minua lyödään ja millaista kotona on.
Siitä lähtikin sitten terapiani, minusta tehtiin lastensuojelu ilmoitus, ja sitä kautta minut kai ohjattiin terapiaan. Kotona tilanne kärjistyi lisää, sillä olinhan menny puhumaan ja pilamaan perheeni maineen.
Terapia alkoi nopeasti, enkä niistä ajoita muista paljoakaan. Tällöin yritin myös ensimmäistä itsemurhaa.
Nyt jälkeen päin olen kuullut että olin todella sulkeutunut, en puhunut juuri mitään. Vastaukseni olivat lähinnä yksisanaisia, välttelin katsekontaktia. Oli myös kuulema eräs palaveri jossa oli koko perheeni, sielä kun asiaa kysyttiin niin pikkuveljeni kertoi myös että minua lyödään. Vanhempani vain selittuivät että ovat olleet väsyneitä kun ollu talon rakennusta, äitini koulu ja työ, sekä isäni työ. Asia oli sitten sillä ok. Nyt jälkeen päin terapeutti on ollut pahoillaan asiasta, kun meni uskomaan vanhempieni selityksen eikä puuttunut asiaan sen suuremmin. Loppu ala-aste meni ihan tavallisesti, olin reipas ja iloinen ulospäin, sisällä tuhosin itseäni pikkuhiljaa.
Yläaste kun alkoi, sain heti erään todella hyvän ystävän. Kuljimme aina yhdessä, hölmöilimme yms. Hän loi minuun tahtoa ja voimaa taistella perhettäni vastaan, näyttää että tämä ei ole ok. Koulu alkoi menemään täysin metsään, lintsasin, en tehnyt tehtäviä, lunttasin. Olin joka viikko jälki-istunnossa, opettajat huusivat minulle ja kielsivät tulemasta tunneilleen. Tämän ystäväni kanssa karkailimme usein, milloin mihinkin. Milloin tultiin ominavuin kotiin, milloin poliisi kyydillä. Tilanne kotona kärjistyi todella pahaksi, terapiassa en yhäkään puhunut. Aloin viiltelemään seiskan alussa, aluksi pieniä naarmuja vain, jotka sitten ajan kanssa syvenivät. Lopulta eräs kaverini meni kertomaan terveydenhoitajalle, jossa sitten kävin juttelemassa. Terkkari kertoi vanhemmilleni jotka saivat raivokohtauksen siitä, olin vain huomihuora. Lopulta asia jäi siihen, viiltelin yhä, aina vain pahemmin ja terkkarilla kävin sitten paikkailemassa itseäni. Lopulta vanhempani veivät minut sairaalaan, jotta saisivat minut osastolle. Huusin ja itkin kuusi tuntia lääkärin huoneessa, ja sanoin itsekkin että haluan osastolle. Lääkäri kuitenkin kertoi ettei voi lähetettä kirjoittaa, vaikka oli ainut joka sen pystyi tekemään. Sekin apua ja asia jäi sitten siihen. Lopulta minulla meni tämän ystävän kanssa sukset ristiin, ja pahasti, niin että hänellä oli silmä musta ja minulla kädet. Lopulta jäin yksin, kaikki vihasivat minua, niin ikäiseni kuin heidän vanhemmat.
(Tästä eteenpäin, muitikuvani ovat aika huonoja. Olin todella sekaisin.)
Kasin alkaessa sama meno jatkui, ehkä hiukan pahempana, haistattelin opettajille yms. Yllättäen minulle ilmoitettiin että joudun vaihtamaan luokkaa, olin siis aikaisemmin A-luokalla, minulta kysyttiin että onko minulla C-luokalla kavereita, vastasin että yksi tuttu. Entä sitten B-luokalla, vastasin ettei ketään. Opo sitten ilmoitti että sitten menen B-luokalle. Kun lopulta tuli aika luokan vaihtoon. Olin täysin yksin uudessa luokassa, kaikki kuitenkin tiesivät viiltelysta, itsemurha yrityksestä yms. Minua alettiin kiusaamaan niin fyysisesti kuin henkisesti, olin jäljessä kaikissa aineissa enkä saanut mitään tukiopetusta. Samaan aikaan perheeni luona alkoi käymään perhetyöntekijä, joka opetti minulle näitä koulu asioita jotka ovat minulta jääneet väliin. Lopulta päädyimme kumminkin hoitamaan aina hänen hevostaan koska kotona en pystynyt olemaan. Viimoseltaan kiusaaminen meni siihen, etten enää mennyt kouluun. Makasin vain sägyssä enkä lähtenyt mihinkään. Opettaja (joka oli todella ihana ihminen, ja suuri tuki minulla ♥) tuli käymään luonani, ja juttelimme pitkään, hän toi kortin jossa oli anteeksi pyyntö kaikilta luokkalaisiltani. Palasinkin tuon jälkeen kouluun, mutta minulle ei enää puhuttu. Pian sain siirron takaisin A-luokalle, mutta sieläkin olin yksin. Minulle selvisi että oppilaat ja heidän vanhemmat olivat halunneet minut pois luokalta. Ysi luokalla olinkin jo todella hiljainen, elämään kyllästynyt joka halusi vain kuolla. Join paljon, käytin lääkkeitä sekaisin yms. Pääsin kuitenkin peruskoulusta pois ihan "ajallaan", se kesä menikin humalassa ja töissä. Pääsin (ihme kylläkin) opiskelemaan lähihoitajaksi.
Ammattikoulu
Minulla ei 1 ja 2 luokasta ole paljon kerrottavaa, olin ihan tavallinen opiskelija. Tein kouluhommia ja juhlin luokkalaisten kanssa, muutin pois kotoa. Olin täysin rahaton, sain juuri vuokran masettua, minulle tuli myös kissa. Aloin ykkösluokan lopulla seurustelemaan, ja tämä poika pelasti henkeni moneen kertaan. Mutta kun 3 vuosi alkoi kaikki muuttui, masennuin pahemmin kuin ikinä ennen. Viiltelyni riistäytyi täysin hallinnasta, se oli jatkuvaa ja jälki rumaa. Poikaystäväni piti minua usein monia tunteja sängyssä paikallaan väkisin, sillä olisin mennyt ja tappanut itseni. Olin usein todella sekaisin, enkä muista näistä oikeastaan mitään. Koko kolmos vuosi meni hyvin sumennossa, numeroni tippuivat ja olin paljon sairaslomalla.
Lopulta poikaystäväni ei enää jaksanut, vaan romahti kerran niin että soitti äitinsä apuun, joka tulikin heti koska ymmärsi tilanteen vakavuuden. Seuraava muistikuva onki nkun olen poikaystäväni luona ja hänen äitinsä istuu vieressäni rauhoittelemassa minua. Kertoo että vie minut huomenna terkkariin, oli jo soittanut töihin ettei tule aamulla. Seuraavana päivänä tärisin, pelkäsin mennä terkkarille. Onneksi poikaystäväni oli kertonut äidilleen kaiken, joten sain lähinnä vain nyökytellä päätäni kun muut hoisivat puhumisen, siitä minut laitettiin suoraan paikkaan missä suunnitellaan jatko paikkaa, joka olikin sitten kiirreellinen lähete nuorisopsykiatrian polille. Ikinä en kuitenkaan päätynyt osastolle. Asiat alkoivat taas sujumaan kun sain lääkityksen, ja terapian heti. Puoivuotta meni hyvin, kunnes meille tuli ero poikaystävni kanssa, tiesin kyllä että näin käy sillä suhteemme oli pitkään perustunut sille pelolle, minkä itsetuhoisuuteni loi. Mutta en voi kuin kiittää silloista poikaystävääni ja hänenperhettään, he pelastivat henkeni ♥ En asiasta kertonut aluksi kenellekkään, esitin vahvaa. Mutta sitten minulla alkoi taas viiltely ja juominen. Join joka päivä, en ollut yhtäkään päivää juomatta. Koulu ei kiinnostanut, olin paljon pois, kokeet meni täysin penkin alle ja työharjoittelukin oli täyttä tuskaa. Tutustuin erääseen poikaan, johon kiinnyin todella nopeasti, häne yritti usein takoa järkeä päähäni jotta rauhoittuisin. Hän oli ainut joka tiesi viiltelystä, jatkoin kuitenkin touhua. Lopulta tilanne meni siihen ettei alkoholi enää riittänyt, vaan kuvioon tuli mukaan huumeet. Niillä pystyin poistamaan pahaa oloa, kunnes se tuli seuraavana päivänä aina pahempana takaisin, siitä se kierre lähti. Onneksi tämä poika, potki minut väkisin ylös siitä suosta ja kierteestä. Hän tuki ja oli turvani, lopulta pääsinkin irti alkoholista ja huumeista. Pystyin terapiassa kertomaan erosta ja aloin käsittelemään asiaa sielä. Kevät menikin hyvin, tallin omistaja jossa kävin myös pienenä ja ennen masennuksen pahntumista soitti kerran että vieläkös olen kiepä, kerroin että olen tässä joutunut isteäni vähän keräilemään kasaan, kerroin hänelle mitä oli tapahtunut ja hän sanoi että tule viikonlopuksi tänne. Siinä yksi asia mikä auttoi jaksamaan, tallin omistajakin on pelastanut minut monesta pulasta. Siitä lähtien olinkin lähes aina tallilla tai koulussa, valmistuin jopa ammattiin iha ok arvosanoilla. Kesällä muutin pois kaupungista missää koulu oli, muutin tallille. Koko kesän tein töitä, kävin pääsykokeissa mutta en kouluun päässyt, enkä edes olisi halunnut. Tajusin että haluan tehdä työtä näiden hevosten kanssa.
Kesä olikin oikein mukavaa aikaa, mutta sisälläni alkoi valo sammumaan. Tein puolivuotta töitä täysin ilman vapaata, 16 tuntia päivässä, seitesemänä päivänä viikossa. Väsyin, kuulin kaikki muiden murheet, sain kuunnella huutoa, koin kokoajan että en kelpaa. Aloin taas viillellä.
Tästä eteenpäin te tiedättekin.
Nyt kun tämän vihdoin sain valmiiksi, yllätyin kuinka rankka tämä oli kirjoittaa. Teksti on varmasti todella sekavaa, ja kirjoitus virheitä löytyy. Mutta ehkä ymmärrätte ettei tätä ollut helppo kirjoittaa. Tässä nyt oli raapaisu sitä mistä olen tehty.
Minulta on monet ihmiset kysyneet että etkö häpeä arpiasi? Enne häpesin, halusin ne peittää tatuoinnilla (sitten kun pystyn olemaan viiltelemättä) Mutta nyt olen tajunnut, että hei, tämä on osa mua, tämähän vain näyttää että olen taistelija joka on voittanut taistelun. Siksi aijonkin ottaa oikeaan käteen ( jossa on vähemmän arpia) tekstin, niin että arvet saavat näkyä,
Some people may look at you like crazy, but those who have gone through the same thing, will see you the fighter...
Ja tähän vasempaan käteen, mikä on täynnä arpia, ajoin tatuoida sitten kun olen tämän voittanut, siihen tulee jatko lauseelle
...who won the battle !
Tietysti tämäkin suunnitelma kerkiää vielä muuttumaan. Mutta nyt se tuntuu oikealta. (en tiedä onko oikein kirjoitettu, sillä tuo mun enkku on surkeeta. Korjatkaa jos on väärin!)
.jpg)
