Oletko elossa enää? Viimeisin postaus on kovin pahaenteisen kuuloinen.
Löysin blogisi sattumalta ja tiedätkö, voin sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen taistellut masennuksen kanssa vaihtelevalla menestyksellä viimeiset 12 vuotta. Viimeisin romahdus vei sairaslomalle, joka jatkuu edelleen, eikä loppua ole näköpiirissä. Itsetuhoinen en ole,mutta kuolemaa olen toivonut hyvin paljon. Ja ainoa asia, mikä on pitänyt minut pakolla elämässä on muutamat läheiseni, joille en halua sitä tuskaa aiheuttaa että tappaisin itseni, vaikken tätä elämää jaksakaan. Myös minulle kissat ovat korvaamattomia terapeutteja. Hetkittäistä onnea ja puhtainta rakkautta koen silloin kun nuo karvakerät pakkautuvat syliini kehräämään, kun saan upottaa sormet pehmeään turkkiin.
En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään, ihan sama missä tai kenen seurassa olen, olen aina se, joka ei vain sovi kuvioon. Nykyisin en enää edes kaipaa ihmisten seuraa. Olen tyytyväinen kun saan olla yksin. Ahdistun jos pitää lähteä johonkin. Uudet ihmiset ovat totaalisen vaikea paikka, en vain pysty tutustumaan.
Jos olisin aikanaan saanut päättää synnynkö tänne vai jätänkö tämän lystin välistä, olisin jäänyt syntymättä. Koen tämän elämän vain kaikilta osin niin pahana ja ahdistavana ja itseni tähän yhteiskuntaan kuulumattomana, että olisi helpompaa vain lakata olemasta. Tähän viimeisimpään romahdukseen asti menin elämässä eteenpäin koulusta kouluun ja työpaikasta työpaikkaan. En ole osannut olla aloillani, pakko on ajanut minut eteenpäin. Valmistumisen suhteen vaiheeseen jäi järjestyksessään neljäs ammattitutkinto, enkä tiedä onko minusta sitä koulua jatkamaan enää. Tai onko minusta yhtään mihinkään.
En tiedä luetko tätä kommenttia koskaan, mutta siitä huolimatta toivotan voimia. Itkin lukiessani muutamia postauksiasi ja itken kirjoittaessani tätä kommenttia. Kaltaisillemme elämä on melkoista kärsimystä.
Oletko elossa enää? Viimeisin postaus on kovin pahaenteisen kuuloinen.
VastaaPoistaLöysin blogisi sattumalta ja tiedätkö, voin sanoa, että tiedän miltä sinusta tuntuu. Olen taistellut masennuksen kanssa vaihtelevalla menestyksellä viimeiset 12 vuotta. Viimeisin romahdus vei sairaslomalle, joka jatkuu edelleen, eikä loppua ole näköpiirissä. Itsetuhoinen en ole,mutta kuolemaa olen toivonut hyvin paljon. Ja ainoa asia, mikä on pitänyt minut pakolla elämässä on muutamat läheiseni, joille en halua sitä tuskaa aiheuttaa että tappaisin itseni, vaikken tätä elämää jaksakaan. Myös minulle kissat ovat korvaamattomia terapeutteja. Hetkittäistä onnea ja puhtainta rakkautta koen silloin kun nuo karvakerät pakkautuvat syliini kehräämään, kun saan upottaa sormet pehmeään turkkiin.
En ole koskaan tuntenut kuuluvani mihinkään, ihan sama missä tai kenen seurassa olen, olen aina se, joka ei vain sovi kuvioon. Nykyisin en enää edes kaipaa ihmisten seuraa. Olen tyytyväinen kun saan olla yksin. Ahdistun jos pitää lähteä johonkin. Uudet ihmiset ovat totaalisen vaikea paikka, en vain pysty tutustumaan.
Jos olisin aikanaan saanut päättää synnynkö tänne vai jätänkö tämän lystin välistä, olisin jäänyt syntymättä. Koen tämän elämän vain kaikilta osin niin pahana ja ahdistavana ja itseni tähän yhteiskuntaan kuulumattomana, että olisi helpompaa vain lakata olemasta. Tähän viimeisimpään romahdukseen asti menin elämässä eteenpäin koulusta kouluun ja työpaikasta työpaikkaan. En ole osannut olla aloillani, pakko on ajanut minut eteenpäin. Valmistumisen suhteen vaiheeseen jäi järjestyksessään neljäs ammattitutkinto, enkä tiedä onko minusta sitä koulua jatkamaan enää. Tai onko minusta yhtään mihinkään.
En tiedä luetko tätä kommenttia koskaan, mutta siitä huolimatta toivotan voimia. Itkin lukiessani muutamia postauksiasi ja itken kirjoittaessani tätä kommenttia. Kaltaisillemme elämä on melkoista kärsimystä.
Kiitos ihanasta kommentista, ja elossa ollaan. Vastailen sinulle paremmin jossain vaiheessa :)
PoistaHelpotus oli löytää sinulta vastaus. Toivon alkaneeseen vuoteen helpompia ja onnellisempia päiviä :)
VastaaPoista