Jos mä oon oikee, miks kadulla mun läpi kävellään?

Samoja lauseita, samoja huutoja, loppuuko tämä ikinä? Opinko koskaan nauttimaan ja elämään? Millaista on olla onnellinen?

Nuo kysymykset ja ajatukset ovat pyörineet mielessä päivästä toiseen. Haluaisin joskus tuntea sen todellisen ilon ja onnellisuuden, ilman tätä pimeää varjoa. Haluaisin joskus tuntea. 
Monet ihmiset tulevat puhumaan minulle, tai sille jollekkin jota esitän. Kukaan ei todellisuudessa tiedä kuka minä olen, mitä minä ajattelen. He kysyvät kuulumisia mutteivät niitä asioita joita toivoisin jonkun kysyvän, pakottavan minut puhumaan.
Joka aamu alkaa heräämällä tähän todellisuuteen, ensimmäinen ajatus on "onko minun pakko enää jaksaa, olla täälä". Unetkin ovat enää pelkkää painajaista joka toistuu aina samana.

Muiden silmissä vaikutan vahvalta, iloiselta, oikeudenmuokaiselta.

Todellisuudessa olen heikko, ahdistunut, surullinen muiden puolustaja, joka unohtaa puolustaa itseään. Se yksinäinen kulkija ilman päämäärää, toiveena vain pois pääsy. 

Haluan elämän, tunteet, ilon. Haluan käydä kavereiden kanssa ulkona, kahvilla mitä nyt ikinä kaverit tekee. Mutten pysty siihen, eihän minulla edes ole kavereita kuin 2, ja hekin asuvat kaukana eivätkä tiedä minun todellisuutta. Minulla ei ole kuin tämä työ, pakkomielle.