Kuin elävä kuollut

Se tekee minusta eleettömän
Se tekee minusta kylmän
Se tekee minusta tunteettoman
epäonnistujan
turhan
vihatun

 Mutta minulla on yksi asia mitä Se ei kiellä, vaan vaatii. Se on hyvillään kun näkee terän uppoavan aina vain syvemmälle, kun kauniit punaiset pisarat valuvat viemäriin. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Osa minua valuu pois, ehkä pian loputkin? Minulla on yksi toive, yksi pieni toive joka helpottaisi minua.

Päästäkää minut pois !

Teräksellä kirjoitat, vihan ihollesi

Tämä postaus liittyy viiltelyyn, älä lue tätä jos et asiasta halua mitään tietää, en myöskään halua yllyttää ketään viiltelemään.

                                                  ~~~~~~


Olin taas pari kuukautta viiltämättä, kunnes se paha olo iski illalla enkä saanut unta lääkkeistä huolimatta. Väittelin itseni kanssa siitä että viillänkö vai en. Lopulta annoin sille pirulle vallan, koristaa ihoani lisää.
Nyt omistan taas muutamat arvet enemmän. Mutta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi, vaikka mietinkin miksi tein niin taas. Elän arpieni kanssa loppu elämän, eikä ne mihinkään lopullisesti häviä. Vain kaksi ihmistä tietävät missä kunnossa käteni nyt ovat, mutta he eivät välitä. Olen piilottanut ja salannut asian kaikilta muilta. Mutta miten ensi kesä? Silloin kaikki näkevät arvet.

Nyt kun pääni taas toimii edes vähän positiivisesti, ajattelin tulla kirjoittamaan viiltelystä. Vaikka siitä on nyt monissa blogeissa nyt ollut. Mutta en aijo kirjoittaa itse viiltelystä, vaan asiasta jonka koen omalla kohdalla vielä suuremmaksi ongelmaksi. Niiden "hoidosta".

Tiedän aika paljon haavan hoidosta, koulutukseni takia. Mutta omalla kohdallani heitän kaiken romukoppaan, en tiedä miksi. Ehkä syynä on alitajuntaisesti satuttaa itseäni lisää, antamalla haavojen tulehtua, sekä edesauttamalla sitä.

Ne terät millä viillän ovat likaisia, usein käytettyjä. Ne pyörivät millon missäkin, tallissa, meikkien seassa yms. Saatan viiltää monta kertaa samaan kohtaan, annan hetken terän pyöriä pöydällä ja jatkan. Siinä vaiheessa kun olen tyytyväinen jälkeen, tuijotan vain vertavaluvaa kättä. Lopulta heitän siihen kääreen päälle ja sillä hyvä. En putsaa niitä mitenkään, ja mikä nyt ehkä pahinta se kääre minkä laitan on TODELLA likainen, olen käyttänyt sitä vuosia. Milloin missäkin säilytettynä, sängyn alla, lattialla välillä koirat repivät sitä. Se ei siis ole millään tavalla hygieeninen.

Seuraavana päivänä revin kääreen irti, sillä ainahan se tarttuu kiinni kun veri kuivuu. Lopputulos on sama kuin lähtötilanne, kaikki haavat repeytyvät auki uudelleen. Tässävaiheessa heitän joko kääreen takaisin tai teippaan siihen jonkun lapun. Minulla on myös paha tapa repiä haavoja sekä ruvet niistä, jolloin parantuminen on todella hidasta.
Mutta minulla on tainnut olla tuuria matkassa, sillä mitään "pahempaa" ei ole tapahtunut ainakaan vielä. Pahimmat ja syvimmät viillot, jotka ovat jo 4 kuukautta vanhoja, eivät ole vielä läheskään parantuneet. Punoittavat rajusti ja kutisevat. Ja fikuna minä tietenkin raavin ja revin niitä.

Toivottavasti itsekkin opin joskus myös putsaamaan haavat, ellen pääse viiltelystä eroon. Täytyy varmaan käydä apteekista ostamassa tarvikkeita, ja ehkä jopa käyttää niitä. Sillä ne kaikki bakteerit mitä vereen päätyy, aiheuttavat vain ongelmia.

Itselläni viiltely alkoi pintanaarmuista, kukaan ei välittänyt olin vain huomiohuoraaja. Nyt tilanne on pahentunut paljon, haavat ovat todella syviä. Pintanaarmut eivät enää riitä. Haluan painottaa sitä että jos ystäväsi, tuttusi yms. vahingoittaa itseäsi niin puutu siihen, kerro jollekkin !

Olenko vain harha?

Millaista olisi unohtaa kaikki? Unohtaa itseni, unohtaa kuka minä olen?
Voisinko menettää muistini, aloittaa alusta. Vai seuraisiko tämä tuska minua silti. Enkö pääse tästä syöksystä, kohti pohjaa, ikinä pois, tämäkö on tulevaisuuteni.
Tunteeton, eleetön ja valheessa elävä kuori, ilman päämäärää.



Miksi lähdin tähän kuntouttavaan työtoimintaan kun elämäni on kuin hajonnut peili. Nyt teen kahta työtä, en saa rauhaa näiltä ääniltä jotka pakottavat toiminaan, kuluttamaan minut loppuun. Tiistaina ja keskiviikkona olen päiväkodissa 8-12, kaiken muun ajan teen tallitöitä. Minun pitäisi sanoa kun en jaksa, mutten sitä voi sanoa. Silloin olen huono, epäkelpo epäonnistuja.

Pelkkä ajatus ensi viikonlopun Jyväskylän reissusta serkun kanssa saa minut ahdistumaan, paniikkiin. Miten peitän todellisuuden? Jaksanko olla sosiaalinen ja iloinen? Miten peitän käteni, arvet ja viillot. Entä tallityöt, olen huono jos lähden.

Sotken elämääni muutenkin päivä päivältä vain enemmän, teen asioista tuskaa itselleni. Menin muodostamaan tunteita ihmistä kohtaan, ihmistä jota en edes tunne. Se paha olo ja kipu mikä tulee taas, kun tiedän että tunteet ovat turhia. Niinkuin aina. Haluan vain jonkun joka välittää, pitää kiinni kun sitä tarvitsen eikä pakene.
En jaksa tätä, miksei joku voi nähdä sisääni ja pelastaa minua?

"Pelastakaa mut
 Jos mä vangiksi jään
Jos sä kuulet mun huudon
Melun alle jääneen"

Varjossa

Se tumma hahmo seuraa minua, peittää valon. Se vaatii minua luovuttamaan, jättämään tämän kaiken.

Miksi taistelisin sitä vastaan, kymmenen vuotta olen yrittänyt selviytyä elämässä. En jaksa tätä, olen sisältä jo kuollut. Ei ole sitä iloa muttei suruakaan. On vain viha itseäni kohtaan.

Mutta eihän elämän pitäisi olla selviytymistä päivästä toiseen. Pitäisi nauttia, onnellinen. Haluan jo luovuttaa, nukkua ikuisesti ilman tätä pahaa oloa. Olla onnellinen edes unessa.
Millaista olisi olla onnellinen?

Tumma hahmo vain vahvistuu, se puhuu minulle. Onko tämä ainoa ystävä, eikö ystävien kuuluisi ajatella parasta minulle, onko luovuttaminen ainoa vaihtoehto? Luovuttamisessa olisi hyvää, joku terapiaa kaipaava saisi sitä, valtio säästää rahaa kun yksi onneton paska kasa on pois. Muiden taakka poistuu. Mitä huonoa luovuttamisessa on, ei mitään.

Tiedän etten selviä tästä yksin, enkä kenenkään muun avulla. Kukaan muu ei näe tai tiedä totuutta, he eivät tiedä hahmosta. Hahmosta joka saa käteni vuotamaan verta, hahmosta joka on tuhonnut minut lopullisesti.

Sisältä tuhottu, revitty, poltettu. Ulkokuori pelkkää valhetta.