Koska tahdon voittaa

Lopetin lääkkeiden syönnin, kerralla ja itse.
Taistelua itseni kanssa, mutta voitin.
Muutoksia, joihin en ikinä uskonut pystyväni.
Rakkaus, luulin etten ikinä koe sellaista.
Mahdollisuus työhön.
Ääniä, harhoja, tuskaa, vihaa, ahdistusta mutta niistä on selvitty.
Rinnalla ihminen joka on tukena, kaikessa.

Onko tämä todellista? taitaa se olla. Tyttö jolla ei ollut mahdollisuutta olla onnellinen. On nyt onnellinen, tai ainakin välillä ! :)

Pää täynnä lauseita, jotka eivät pääse ulos

Paljon lauseita ja asioita jotka haluaisin kirjoittaa, mutta kun istun koneelle pääni lyö tyhjää..

Minulle saa heittää haasteita ja kysymyksiä, ne tekisivät minut iloisemmaksi kun saisi aihetta kirjoittaa muutakin kuin valitusvirsiä :)

Tässä tatuointi, jonka kävin kesän alussa ottamassa. Kuva tulee vielä jatkumaan, kunhan saan rahaa.

Siivet jotka eivät kantaneetkaan

Pari viikkoa ehdin jo uskoa ja toivoa että voitan tämän. Kerrankin minulla menee asiat hyvin, kuntouttavassa työtoiminnassa on mukavaa, terpaia säännöllistö ja tutut työntekijät  tukena.

Mutta sehän olikin liian hyvää jatkuakseen pidempään.

Nuorisopsykiatrian lääkärini tulee vaihtumaan vuoden loppuun mennessä

Minun tuki ja turva, kissani, kuoli. Minulla on liian kova ikävä murusta, istun joka ilta rapulla ja odotan. Jospa se tulisi?

Kuntouttava työtoiminta vaihtoi nimeään ja henkilöstöä. Olen täysin tyhjän päällä, kukaan ei inffonnut minua. Minne saikkulaput, kenelle soitan jos asiaa? Kukaan ei kysynyt miten minulla menee, lätkäsivät lapun pöytään, nimi tuohon ja voit mennä jatkamaan hommia. Ketään ei kiinnosta minä, heidän asiakkaansa, kunhan vaan heidän homma pyörii ja palkka juoksee.

Psykiatrini jäi lomalle, seuraava aika vasta elokuussa. Jaksanko niin pitkään? Vaikka en hänelle puhu suoraan, hän tuntee minut jo kymmenen vuotiaasta asti, ja osaa lukea minua. Voin luottaa häneen.

Rakas, tule takaisin

Istun valjashuoneen lattialla ja laitan tavaroita paikoilleen. Kuulen kun nimeäni huudetaan ulkona. Menen ja kysyn mitä nyt?
Mustavalkoinen kissa on jäänyt auton alle, onko meiltä kissa kadoksissa?
Se paniikki mikä iski, kaikki muut kissat on tallissa paitsi minun.
Juoksen paniikissa tielle, näen kituvan kissan tienpientareella.
Lyyhistyn maahan, Se on minun. Minun hölmöläis muruseni, minun ainut valopilkkuni.
Nostan kissani syliin, tunnen sen sydämmenlyönnit, sen hengityksen. Itken, en pysty liikkumaan.
Nousen ylös rakas sylissäni. Pian se vetää viimeisen hengen vedon ja retkahtaa elottomaksi.
Tämä ei voi olla mahdollista, ei..

Nyt rakkaani lepää, katselee pilven reunalta. Jäin yksin, kukaan ei käperry viereeni, nuku sylissäni, kävele perässäni. Joka ilta istun rapulla odottaen että muru tulisi, niinkuin aina ennen. Mutta ei, olen yksin.
Kuka nyt minut pitää hengissä kun olen luovuttanut. Syy elämiseen kuoli. Mikään ei enään tunnu miltään, olen kuin zombi. Odotan vain pois pääsyä.
Elä hätäile, tulen pian perässä.

Lepää rauhassa rakas <3 Ikävöin sinua liikaa, sydämmeni on nyt tyhjä. Olit elämäni valo, syy jatkaa eteenpäin. Pieni pala kerrallaan kuolen pois. Nyt jäljellä on enää kuori.

Paljon onnea minä, 20 vuotta

Tänään tuli mittariin tuo monille niin maaginen "aikusuuden" rajaksikin kutsuttu 20 vuotta. Mutta älkää huoliko, henkisesti minusta ei aikuista tule vielä hetkeen ! :)
Lärvikirjan seinä on täyttynyt oonitteluista. Kasvotusten onnitellut neljä, äitini, isäni, mummoni ja työkaverini, ja tekstiviestillä kaksi. Itseäni ei nuo lärvin onnittelut lämmitä, puoli tutut ja lähes tuntemattomat kirjoittavat seinälleni onnea, ja en edes tykkää siitä että seinä niistä täyttyy.

Arvostan kortteja sekä kasvotusten sanomista, silloin koet itsesi arvokkaaksi. Lahjojakin sain kaksi, mummolta rahaa ja vanhemmiltani rahaa sekä sukat (+karkkipussin minkä isäni söi x) ). Itse itselleni varasin tatuointi ajan, joka on jo ylihuomenna, vasempaan käteeni tulee arpien päälle teksti Free Yourself sekä sulka josta lähtee lintuja. Se merkitsee minulle kaikkea sitä mistä olen jo selvinnyt, antaa voimaa jaksaa taisetelussa itseäni vastaan, kannustaa vapauttamaan itseni !

Monet kysyvät miten vietin syntymäpäiväni, täytinhän pyöreitä. No en ole juhlinut mitenkään, aamulla töissä ja sossussa, koko päivän yksin. Jippii, todella juhla fiilis.. Toivoin että joku pyytäisi kahville, käymään tai jotakin, melkein ihan mitä vaan. Mutta ei, istun tietokoneella yksin.

Mietin, mitä olen saavuttanut 20 vuodessa ?

Olen sairastanut yli puolet elämästäni, tuhonnut itseäni niin sisältä kuin ulkoa.
Olen menettänyt lähes kaikki ystäväni
Olen yhä elossa, ainakin fyysisesti

Olen saanut tehdä työtä hevosten parissa, päivä päivältä rakastanut ja ajoittain vihannut näitä nelijalkaisia ystäviäni aina vain enemmän ♥
Minulla on kissa, joka on minulle kaikki kaikessa sekä mussukkani, mutakuononi, puskapolleni Kaapo. Vaikka eihän se virallisesti minun ole ♥
Näiden kahden näkeminen ja ilmeet auttavat jaksamaan eteepäin.

Mitä seuraavaksi?

Töitä, töitä, töitä.. 

Sitä elämäni on nyt. Teen tallihommat niinkuin ennenkin 12 tuntia joka päivä. Sen lisäksi teen kahtena päivänä kuntouttavaa 4 tuntia. Minun pitäisi sanoa jos en jaksa, minun, joka ei sitä ikinä ole sanonut, kuluttanut vain itseni loppuun.

Väsymys alkaa käymään jo liiaksi, mutta ehkä tämä tästä? hah, uskoisinkin tuon..

Pitkään aikaan en ole kirjoittanut ja välissä on tapahtunut vaikka mitä.. Psykiatrisella käynti, asioiden hoitoa ja niiden totaalista sössimistä, uneliasta elämää väsyneenä. Mikään ei enää tunnu miltään.

Psykan käynnillä lääkemääriä nostettiin, koska sain vihdoin suustani ulos sen mikä olisi pitänyt sanoa jo kauan sitten. Minä viiltelen yhä, pahemmin kuin ennen ! Tuon sanominen psykalle kevensi taakkaani. Nyt yksi tietää, vaikkei kukaan ole nähnyt. 

Kyllä, täällä on +30, ja minä kuljen pitkähihaisessa koska "minulle tulee niin herkästi kylmä" ynnämuut hyvät todella huonot selitykset..

Ajattelin nyt julkaista arvista kuvia, mitä ne olivat melkein vuosi sitten ja mitä nyt. (en ole viiltänyt kahteen kuukauteen !! :) )

Kuva otettu 31.5.2013, kun valmistuin.

Nämä kuvat otin tänään, samasta kädestä. Vanhoja kuvia ei enempää ole kuin tuo, sillä en mielellään käsiäni näyttänyt vaikka tuolloin arvet eivät edes kunnolla näkyneet.

Niinpä niin, nämä jo sitten näkyvät.. Hienoa minä..

Tämä ei kuitenkaan ole suurin murheeni. Vajaa vuosi sitten painoni romahti 58 -> 45 kiloon, ja olen kuitenkin 168 pitkä. Siihen ei syytä löytynyt. Nyt paino huitelee 46 paikkeilla, mikä on ihan liian vähän mutta paino ei vain nouse.

Seuraavaksi sain Sertralinista sivuvaikutuksena hiusten lähtöä. Se niistä paksuista ja suht pitkistä hiuksista. Vähän aikaan sitten toinen puoli piti ajaa puolipitkäksi siiliksi ja värjätä ruskealla koska, no, aloin näyttämään kynityltä kanalta. Mutta tämänkin kanssa oppi elämään, ja Piimaxin syönti on hieman auttanut ongelmaan.

Mutta nyt on ilmestynyt seuraava ongelma. Muistamattomuus, olen unohtanut mm. pankkikorttini tunnusluvun. Käytin sitä keskiviikko aamuna, illalla en sitä muistanut. Enkä muista vieläkään. Unohtelen hevosten nimiä, numeroita ja kaikkea muuta mikä oli ennen  itsestään selvää. Minulla oli varattu kakkosvaihe autokoulussa ja unohdin senkin.. Se sitten siirtyi heinäkuulle, juuri ennen kuin korttini menee vanhaksi.

Mitä seuraavaksi voi tapahtua?? Eikö tämä helvetti lopu ikinä?

Liian väsynyt, uupunut ja elämään kyllästynyt ilmoittaa että täälä ollaan vielä..

Kuin elävä kuollut

Se tekee minusta eleettömän
Se tekee minusta kylmän
Se tekee minusta tunteettoman
epäonnistujan
turhan
vihatun

 Mutta minulla on yksi asia mitä Se ei kiellä, vaan vaatii. Se on hyvillään kun näkee terän uppoavan aina vain syvemmälle, kun kauniit punaiset pisarat valuvat viemäriin. Yhä uudelleen ja uudelleen.

Osa minua valuu pois, ehkä pian loputkin? Minulla on yksi toive, yksi pieni toive joka helpottaisi minua.

Päästäkää minut pois !

Teräksellä kirjoitat, vihan ihollesi

Tämä postaus liittyy viiltelyyn, älä lue tätä jos et asiasta halua mitään tietää, en myöskään halua yllyttää ketään viiltelemään.

                                                  ~~~~~~


Olin taas pari kuukautta viiltämättä, kunnes se paha olo iski illalla enkä saanut unta lääkkeistä huolimatta. Väittelin itseni kanssa siitä että viillänkö vai en. Lopulta annoin sille pirulle vallan, koristaa ihoani lisää.
Nyt omistan taas muutamat arvet enemmän. Mutta tehtyä ei saa enää tekemättömäksi, vaikka mietinkin miksi tein niin taas. Elän arpieni kanssa loppu elämän, eikä ne mihinkään lopullisesti häviä. Vain kaksi ihmistä tietävät missä kunnossa käteni nyt ovat, mutta he eivät välitä. Olen piilottanut ja salannut asian kaikilta muilta. Mutta miten ensi kesä? Silloin kaikki näkevät arvet.

Nyt kun pääni taas toimii edes vähän positiivisesti, ajattelin tulla kirjoittamaan viiltelystä. Vaikka siitä on nyt monissa blogeissa nyt ollut. Mutta en aijo kirjoittaa itse viiltelystä, vaan asiasta jonka koen omalla kohdalla vielä suuremmaksi ongelmaksi. Niiden "hoidosta".

Tiedän aika paljon haavan hoidosta, koulutukseni takia. Mutta omalla kohdallani heitän kaiken romukoppaan, en tiedä miksi. Ehkä syynä on alitajuntaisesti satuttaa itseäni lisää, antamalla haavojen tulehtua, sekä edesauttamalla sitä.

Ne terät millä viillän ovat likaisia, usein käytettyjä. Ne pyörivät millon missäkin, tallissa, meikkien seassa yms. Saatan viiltää monta kertaa samaan kohtaan, annan hetken terän pyöriä pöydällä ja jatkan. Siinä vaiheessa kun olen tyytyväinen jälkeen, tuijotan vain vertavaluvaa kättä. Lopulta heitän siihen kääreen päälle ja sillä hyvä. En putsaa niitä mitenkään, ja mikä nyt ehkä pahinta se kääre minkä laitan on TODELLA likainen, olen käyttänyt sitä vuosia. Milloin missäkin säilytettynä, sängyn alla, lattialla välillä koirat repivät sitä. Se ei siis ole millään tavalla hygieeninen.

Seuraavana päivänä revin kääreen irti, sillä ainahan se tarttuu kiinni kun veri kuivuu. Lopputulos on sama kuin lähtötilanne, kaikki haavat repeytyvät auki uudelleen. Tässävaiheessa heitän joko kääreen takaisin tai teippaan siihen jonkun lapun. Minulla on myös paha tapa repiä haavoja sekä ruvet niistä, jolloin parantuminen on todella hidasta.
Mutta minulla on tainnut olla tuuria matkassa, sillä mitään "pahempaa" ei ole tapahtunut ainakaan vielä. Pahimmat ja syvimmät viillot, jotka ovat jo 4 kuukautta vanhoja, eivät ole vielä läheskään parantuneet. Punoittavat rajusti ja kutisevat. Ja fikuna minä tietenkin raavin ja revin niitä.

Toivottavasti itsekkin opin joskus myös putsaamaan haavat, ellen pääse viiltelystä eroon. Täytyy varmaan käydä apteekista ostamassa tarvikkeita, ja ehkä jopa käyttää niitä. Sillä ne kaikki bakteerit mitä vereen päätyy, aiheuttavat vain ongelmia.

Itselläni viiltely alkoi pintanaarmuista, kukaan ei välittänyt olin vain huomiohuoraaja. Nyt tilanne on pahentunut paljon, haavat ovat todella syviä. Pintanaarmut eivät enää riitä. Haluan painottaa sitä että jos ystäväsi, tuttusi yms. vahingoittaa itseäsi niin puutu siihen, kerro jollekkin !

Olenko vain harha?

Millaista olisi unohtaa kaikki? Unohtaa itseni, unohtaa kuka minä olen?
Voisinko menettää muistini, aloittaa alusta. Vai seuraisiko tämä tuska minua silti. Enkö pääse tästä syöksystä, kohti pohjaa, ikinä pois, tämäkö on tulevaisuuteni.
Tunteeton, eleetön ja valheessa elävä kuori, ilman päämäärää.



Miksi lähdin tähän kuntouttavaan työtoimintaan kun elämäni on kuin hajonnut peili. Nyt teen kahta työtä, en saa rauhaa näiltä ääniltä jotka pakottavat toiminaan, kuluttamaan minut loppuun. Tiistaina ja keskiviikkona olen päiväkodissa 8-12, kaiken muun ajan teen tallitöitä. Minun pitäisi sanoa kun en jaksa, mutten sitä voi sanoa. Silloin olen huono, epäkelpo epäonnistuja.

Pelkkä ajatus ensi viikonlopun Jyväskylän reissusta serkun kanssa saa minut ahdistumaan, paniikkiin. Miten peitän todellisuuden? Jaksanko olla sosiaalinen ja iloinen? Miten peitän käteni, arvet ja viillot. Entä tallityöt, olen huono jos lähden.

Sotken elämääni muutenkin päivä päivältä vain enemmän, teen asioista tuskaa itselleni. Menin muodostamaan tunteita ihmistä kohtaan, ihmistä jota en edes tunne. Se paha olo ja kipu mikä tulee taas, kun tiedän että tunteet ovat turhia. Niinkuin aina. Haluan vain jonkun joka välittää, pitää kiinni kun sitä tarvitsen eikä pakene.
En jaksa tätä, miksei joku voi nähdä sisääni ja pelastaa minua?

"Pelastakaa mut
 Jos mä vangiksi jään
Jos sä kuulet mun huudon
Melun alle jääneen"

Varjossa

Se tumma hahmo seuraa minua, peittää valon. Se vaatii minua luovuttamaan, jättämään tämän kaiken.

Miksi taistelisin sitä vastaan, kymmenen vuotta olen yrittänyt selviytyä elämässä. En jaksa tätä, olen sisältä jo kuollut. Ei ole sitä iloa muttei suruakaan. On vain viha itseäni kohtaan.

Mutta eihän elämän pitäisi olla selviytymistä päivästä toiseen. Pitäisi nauttia, onnellinen. Haluan jo luovuttaa, nukkua ikuisesti ilman tätä pahaa oloa. Olla onnellinen edes unessa.
Millaista olisi olla onnellinen?

Tumma hahmo vain vahvistuu, se puhuu minulle. Onko tämä ainoa ystävä, eikö ystävien kuuluisi ajatella parasta minulle, onko luovuttaminen ainoa vaihtoehto? Luovuttamisessa olisi hyvää, joku terapiaa kaipaava saisi sitä, valtio säästää rahaa kun yksi onneton paska kasa on pois. Muiden taakka poistuu. Mitä huonoa luovuttamisessa on, ei mitään.

Tiedän etten selviä tästä yksin, enkä kenenkään muun avulla. Kukaan muu ei näe tai tiedä totuutta, he eivät tiedä hahmosta. Hahmosta joka saa käteni vuotamaan verta, hahmosta joka on tuhonnut minut lopullisesti.

Sisältä tuhottu, revitty, poltettu. Ulkokuori pelkkää valhetta.

Muistot, niin kultaiset mutta silti synkät.

Taas niitä hetkiä kun uppoudun selailemaan vanhoja kuvia, ajasta jolloin osasin nauttia, olla iloinen. Joissakin kuvissa välittyy silti se synkkyys ja varjo, mutta silti onnellisuus. Ne kaikki hullut ideat, sekoilut ja seikkailut.
Ne ystävät mitä silloin oli, mihin ne hävisivät? Mihin minä katosin?
Jos olisin tuolloin tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan, olisin varmasti luovuttanut. Mutta eihän kukaan osaa ennustaa tulevaa, eihän?

Katselen kuvia ja tajuan, minulta puuttuu ystävät, haluaisin pitää hauskaa, juahaa paskaa ja tehdä kaikkea mitä yhdessä tehdään. Mutta yksin en siihen pysty. Kulutan päiväni aina samalla tavalla, ilman iloa ja hyviä ideoita.

Postailuni on taas ollut todella epäsäännölistä, ja kannan siitäkin huono omaatuntoa. Mutta tällähetkellä yritän hoitaa kaikki sotkut samaan aikaan, joka kuluttaa minut loppuun. Teen kahta työtä, käyn terapiassa ja yritän hoitaa elämääni edes johonkin suuntaan. Mutta nyt olen liian väsynyt kaikkeen, katseesta ni puuttuu ilo, en enää ole se iloinen höpöttäjä.

Haluan vielä kiittää edelliseen postaukseen tulleista kommenteista, olette saaneet hymyn huulilleni, myös niinä heikkoina hetkinä. Olen lukenut kommenttejanne uudelleen ja uudelleen, ja minulle on tullut tunne että joku välittää. Kiitos ♥

Kuinka kauan täytyy jaksaa?

Kuinka paljon minun täytyy jaksaa? Entä jos en enää halua? Olen luovuttanut, en jaksa, en halua.

Mikään ei enää tunnu miltään, en välitä. En kiinnostu mistään, toimin kuin robotti.
Herään aamulla ajatukseen, miksi heräsin, miksen nukkunut pois? Mutta pakko nousta, hoitaa hevoset, tehdä työt. Joka päivä sama kaava, nousen, syötän hevoset, juon kahvin, vien ne ulos, siivoan karsinat, otan ne sisälle, menen nukkumaan. En saa enää mistään hyvän olon tunnetta, millään ei ole väliä.

Haluaisin viiltää, syvälle, syvemmälle kuin ennen. Mutta sekään ei tunnu miltään, tuijotan vain verivanaa ilman sitä hyvän olon tunnetta. Haluan tehdä jotain pahempaa, murtaa luita, jotain.

Äänet käskevät minua toimimaan, viiltämään, kuolemaan. Ne haukkuvat minua, syyttävät ja minä uskon.  Joka ilta, tumma hahmo seisoo takanani, tuijottaa ja odottaa että nukun pois. Sekin haluaa minun kuolevan.

Olen luovuttanut, en enää pysty muodostamaan edes järkevää tekstiä.

Jos mä oon oikee, miks kadulla mun läpi kävellään?

Samoja lauseita, samoja huutoja, loppuuko tämä ikinä? Opinko koskaan nauttimaan ja elämään? Millaista on olla onnellinen?

Nuo kysymykset ja ajatukset ovat pyörineet mielessä päivästä toiseen. Haluaisin joskus tuntea sen todellisen ilon ja onnellisuuden, ilman tätä pimeää varjoa. Haluaisin joskus tuntea. 
Monet ihmiset tulevat puhumaan minulle, tai sille jollekkin jota esitän. Kukaan ei todellisuudessa tiedä kuka minä olen, mitä minä ajattelen. He kysyvät kuulumisia mutteivät niitä asioita joita toivoisin jonkun kysyvän, pakottavan minut puhumaan.
Joka aamu alkaa heräämällä tähän todellisuuteen, ensimmäinen ajatus on "onko minun pakko enää jaksaa, olla täälä". Unetkin ovat enää pelkkää painajaista joka toistuu aina samana.

Muiden silmissä vaikutan vahvalta, iloiselta, oikeudenmuokaiselta.

Todellisuudessa olen heikko, ahdistunut, surullinen muiden puolustaja, joka unohtaa puolustaa itseään. Se yksinäinen kulkija ilman päämäärää, toiveena vain pois pääsy. 

Haluan elämän, tunteet, ilon. Haluan käydä kavereiden kanssa ulkona, kahvilla mitä nyt ikinä kaverit tekee. Mutten pysty siihen, eihän minulla edes ole kavereita kuin 2, ja hekin asuvat kaukana eivätkä tiedä minun todellisuutta. Minulla ei ole kuin tämä työ, pakkomielle.

Hetki jossa voisit olla ikuisesti ..

.. on se kun saat niin hölmön, mutta silti niin rakkaan, karvakorvan (eli siis hevosen :3) kanssa lähteä jäälle painattamaan ♥ Se vapauden tunne mikä siitä tulee, se yhteisymmärrys mikä meiltä löytyy. Se kun tuo rakas hölmöläinen on onnensa kukkuloilla menossa joka paikkaan tutkimaan, on todella innoissaan menossa mutta silti hallinnassa.

Niitä arjen pieniä hyviä hetkiä, mitkä muistuttaa siitä miksi teen tätä :)

Ei nyt sujunut tuo tiuhempi postaamis tahti, mutta ei ole ollut sellaista tunnetta että nyt haluan kirjoittaa, enkä väkisin ala mitään vääntämään. Mutta nyt tuo tunne tuli ! Varmaan johtuen siitä että on mennyt paremmin, asiat menneet eteenpäin, vaikkakin kiirettä on ollut. Onhan nuo huonotkin hetket olleet kokoajan mukana matkassa, mutta olen onnistunut pitämään ne taka alalla. Mutta nyt siihen asiaan mistä halusin tulla kirjoittelemaan.

Olen miettinyt nyt muutamina päivinä asioita, jotka jollakin tapaa vaikeuttavat elämääni. 

Haluaisin kirjoittaa blogia omilla kasvoillani.  

• Mutta pelkään tuttujen kommentteja, sillä harva tietää masennuksestani tai ainakaan ymmärtää sitä miten se minuun vaikuttaa. Olen kuitenkin tätä kulissia ja esi
  tystä pitänyt yllä jo 10 vuotta. Kelpaanko minä muille sellaisena kuin todella olen, sairaana, itsetuhoisena ja surullisena jolla kuitenkin on myös niitä hyviä hetkiä.

Haluaisin käyttää lyhythihaisia ilman häpeää, näyttää arvet jotka muistuttavat taistelusta itseni kanssa.

• Mutta en pysty laskemaan irti siitä häpeästä. Harvat tietävät arvista, pelkään heidän kysymyksiä, katseita. Pelkään menettäväni nämä ihmiset mitä minulla on, entä jos he alkavat vihaamaan minua?

Haluaisin levätä, pitää vapaata. Olla yksin ja oma itseni.

• Mutta silloinhan olen huono, riittämätön. En pysty pyytämään vapaata tai olemaan oma itseni, pelkään etten enää riitä, olen huono. Miksen vain voi päästä eroon näistä peloista?

Mitä te haluaisitte tehdä, mutta pelko estää teitä?

Piiloudu, olethan hullu !

Ajattelin kerrankin tulla kirjoittamaan ihan aiheesta, mikä itseäni ainakin koskettaa ja sunnattomasti ärsyttää !

Te jotka olette sairastaneet sairastatte tai muuten kamppailette masennuksen ja pahan olon kanssa, olette varmasti joutuneet tähän törmäämmän. Eli ihmisiin joiden mielestä masennus, tai muu mielenterveys häiriö on niin hirveä asia ettei siitä saa puhua, koska silloin ihminen leimataan. Itselleni on usein ihmiset sanoneet, ettei kannata huudella tuosta diagnoosista, silloinhan sinut leimataan hulluksi ! Miksi en saisi sanoa? Jos minulla olisi jokin fyysinen sairaus, olisi se iha normaalia, siitä saisi puhua. Mutta psyykkinen sairaus on yhä monille mörkö, tässä asiassa monet ovat vielä vanhoillisia, vaikka asia on valitettavan yleinen myös suomessa. Masennus, skitsofrenia, paniikkihäiriö yms. ovat yhtä lailla sairauksia kuin esim. syöpä. Syövässä syöpäsolut tuhoavat ja vahingoitavat ihmistä, masennuksessa taas ihminen itse tuhoaa itseään pikkuhiljaa. Syöpää siarastavia ei kuitenkaan leimata syöpäläisiksi tai muutenkaan heitä kohtaan ei käyttäydytä sen kummemmin. Itselleni tulee tälläisestä vähättelystä ja häpeilystä sellainen olo että olen huono ihminen, ja sairauteni on oma vikani. Monet puhuvat myös siihen sävyyn kuin sairaus olisi vain teko syy, eli oikeasti hakisin vain huomiota. Mikä ei todellakaan pidä paikkaansa.
Nykyään tulee kyllä ohjelmia mielenterveys häiriöistä, mutta ohjelmat ovat ainakin itselleni sellaisia mitä ei tulisi mieleenkään katsoa. Mutta asia on sellainen että siitä pitäisi puhua, sen pitäisi olla sallittua. Eikä se ole häpeä, ei kenellekkään. Itseäni inhottaa myö tälläiset kommentit mitä usein saan kuulla jos pahasta olosta satun puhumaan, ota itseäsi niskasta kiinni, älä valita vaan tee jotain. Olen monille yrittänyt selittää, että tuollaiset kommentit sattuvat, eivätkä auta. Mutta nämä ihmiset eivät ymmärrä mitään psyykkisistä häiriöistä, heidän mielestään vika on vain minussa ihmisenä, tätä on vaikea muotoilla sanoiksi, mutta ehkä ymmärrätte mitä haen takaa.

Kaikki te jotka sairastatte jotakin psyykkistä sairautta, olette hyviä juuri tuollaisena. Voitte huutaa vaikka koko maailmalle että teillä on psyykkinen sairaus, kenelläkään ei ole oikeutta vähätellä tai hävetä teitä. Muistakaa se !

Tähän asiaan hieman liittyen toivoisin myös kaikilta teiltä jotka tietävät tai näkevät ystävän, tutun, sukulaisen tai ihan kenenvaan voivan pahoi, käyttäytyvän itsetuhoisesti yms. nii auttakaa häntä, puhukaa, kertokaa jollekkin, ihan mitä vaan. Mutta älkää IKINÄ jättäkö yksin. Minut jätettiin aluksi yksin, täysin yksin. Mutta vihdoin eräs kaverini meni kertomaan terkkarille. Vaikka asia ei siitä mihinkään johtanut, niin koin että joku välitti minuta.

Tällä asialla en sitten halua vähätellä ketään, en fyysisistä ongelmista kärsiviä enkä psyykkisistä. Tämä on vain minun mielipiteeni !

Itse en häpeile enää nykyisin asiaa myöntää vaan sanon sen ihmisille suoraan, toivoen että ehkä joku ymmärtää oudon käytökseni joissakin tilanteissa paremmin. On tietysti ihmisä jotka eivät asiasta tiedä, esimerkiksi en mummolleni ole asiasta maininnut sillä tiedän ettei hän sitä ymmärtäisi. Asiaan toki on vaikuttanut myös se etten ole hänen kanssaan paljoa tekemisissä.
Jotkut ymmärtävät ja ovat kiinnostuneita, jotkut eivät välitä ja jotkut häpeävät.

~~~~~

Ajattelin vielä lisätä perään hiukan kuulumisia. Sillä minulla on mennyt nyt ihan ok, olen ollut viiltämättä jo hieman yli viikon, mikä on minulle paljon ! Myös ahdistus ei ole tullut kylään kuin iltaisin, silloin kyllä pahana mutta siitä on selvitty. Onhan noita huonoja hetkiäkin ollut, mutta nyt voin sanoa että menee hyvin ! :)

Mitä teidän uuden vuoden alkuun kuuluu? :)