Mitä minusta on tullut

Kyselin edellisessä postauksessa toiveita, mitä haluaisitte minun kirjoittavan. Sain yhden toiveen, hyvän sellaisen koska joudun itsekkin muistelemaan ja miettimään asioita. Mellu- ehdotti että kertoisen miten masennus on minua muuttanut. Ajattelin ensin että kirjoitan tästä joskus, sillä tämä ei ole helppo asia minulle, olen yrittänyt unohtaa lapsuuteni. Mutta en saa tätä asiaa milestäni, ja tekee varmaan hyvää välillä miettiäkkin näitä asioita. Olen sairastanut suunnilleen jostakin 11 vuotiaasta saakka, joten muistikuvat eivät ole kovin hyviä. En ala tarkkaan kertomaan lapsuuteni tapahtumia, koska ne ovat minulle yhä rankkoja ja vaikeita. Kerron niistä joskus, kun olen siihen valmis.
Mietin pitkään mikä tyyli olisi para tapa kertoa asioita ja muutoksista, päädyin tälläiseen, itselleni helpoimpaan, toivottavasti toimiva ratkaisu.

Teksti on hyvin sekavaa, koska tämän kirjoittaminenkin ahdisti paljon..

Ennen

Olin pienenä kuulema hyvin iloinen, huolehtivainen ja energinen sekä todella sosiaalinen. Olin menossa joka paikkaan, tuli toimeen monien ihmisten kanssa sekä hoidin paljon pikkuveljeäni. En ollut koskaan tuttujen seurassa hiljaa, olin hyvin sanavalmis. Olin reipas ja auttavainen, mutta pohjimmiltani arka. Olin todella innokas leikkimään erilaisia leikkejä (en kylläkään mitään koti tai barbi leikkejä), urhelin ja kilpailin paljon. Nukuin todella hyvin, olisin voinut nukkua vaikka keskellä sotaa :D

Pärjäsin koulussa kohtalaisen hyvin, vaikka olinkin energinen tapaus, eikä se tunnilla istuminen ollut minun juttuni. Pidin aina kiusatun puolia, vaikkei hän ollutkaan ystäväni. Olin hyvin oikeudenmukainen, vihasin sitä että toista kohtaa toimittiin epäreilusti. Olen aina kuullut kuinka olin aina niin helppo lapsi, joka hoiti pikkuveljeään ja teki kotitöitä. Suutuin harvoin kenellekkään, yritin aina pysyä kaikkien kanssa väleissä, mutta jos suutuin niin sitten kellään ei ollut kivaa.

Olin jo pienenä huono puhumaan itseäni koskevista, surullisista asioista. En näyttänyt surun tai pahanolon tunteita helposti, yritin aina olla iloinen ja positiivinen, sellainen joka kelpaa kaikille. Minulle oli vaikeaa puhu tuntemattomille, esim. jos kaupassa minun olisi pitänyt jostakin tuotteesta kysyä jotain myyjältä, ennekuin ostaisin sen, niin jätin sen silloin ostamatta. En puhunut ikinä kenellekkään siitä että minua lyötiin kotona, pakotettiin syömään, urheilemaan, kilpailemaan.

Olin hyvin kateellinen muilla, vaikka en sitä näyttänyt. He saivat olla kavereiden kanssa, viettää vapaa aikaa ja olla lapsia. Minä hoidin pikkuveljeäni, treenasin ja tein kotitöitä.

Mutta pohjimmiltani olin hyvin kiltti lapsi, reilu muitakohtaan ja aina se joka innostui kaikesta mahdollisesta sekä oli kaikessa mukana.

 

 

Nykyään

Olen yhäkin hyvin huolehtivainen, olen huolissani ystävistä, tutuista sekä ihmissistä kenestä olen vain kuullut puhuttavan, joilla ei asiat ole hyvin. Haluaisin auttaa kaikkia, olla kaikille tarpeellinen jotta kelpaisin. En pysty pyytämään vapaata, koska minulle tulee siitä huono omatunto, en kelpaa. Toisaalta, nytkun kirjoitin tuosta mitä olin ennen, niin huomaan sielläkin jo samoja piirteitä. Ja toisaalta tiedän osa syyn, en ikinä kelvannut vanhemmilleni, aina olisi pitänyt olla parempi.

En enää oikeastaan puhu ollenkaan asioisat jotka koskevat minua. Autan ja tuen kyllä muita heidän ongelmissaan, kuuntelen aina. Mikä lisää omaa pahaa oloani.. En enää harrasta oikeastaan mitään, olen vain täälä tallilla, en enää käyä missään. Okei, käyn terapiassa.. Yleisillä paikoilla jos ollen yksin menen paniikkiin, en pysty olemaan sielä. Nykyisin jäisin vain mielummin sänkyyn makaamaan, toivon etten enää koskaan heräisi. En suutu kenellekkään, enhän ole enää kenenkään kanssa yhteyksissä. Joskus saatan käydä kahvilla, mutta esitän iloista. Ennen olin iloinen, nykyään esitän sellaista koska en halua näyttää pahaa oloani, eihän tämä muille kuulu. Yhdessä asiassa on onneksi tapahtunut positiivnen muutos, tuskin kyllä sairauteni takia. Mutta voin kysyä kaupassa apua ja neuvoa, hiukan se ahdistaa mutta pystyn siihen.

Olen todella huono nukkumaan, heräilen painajaisiin, en saa unta ja ahdistun vielä pahemmin. En puhu oikeastaan mitään (tottakai töihin liittyvistä seikoista on pakko puhua työkaverin kanssa) en naureskele hauskoilla tapahtumille, puhu maailman menosta tai mistään mistä nyt yleensä puhutaan. Olen mieluummin hiljaa, koska sanon jotai kuitenkin väärin. Ja en enää nykyään luota keneenkään.

Eli nykyään olen hiljainen, hyvin sulkeutunut, itse tuhoinen.

 

 

Ehkä teen tästä vielä joskus paremman postauksen, tämä on hyvin sekava..

Mutta vointini on ollut huono, todella.. Hyvästelin jo ainoan itselleni tärkeän ihmisen, kerroin etten jaksa. Hän kyllä tsemppasi hyvin, ja sanoi asoita jotka tuntuivat hyvältä. Mutta en pysty luottamaan niihin sanoihin. En tiedä jaksanko täälä enää kauaa, minulla on jo suunnitelma, odotan vain oikeaa hetkeä.. Mutta sitli toivon että joka, joku ihana vielä pelastaisi minut ennenkuin on liian myöhäistä.