Millaista olisi unohtaa kaikki? Unohtaa itseni, unohtaa kuka minä olen?
Voisinko menettää muistini, aloittaa alusta. Vai seuraisiko tämä tuska minua silti. Enkö pääse tästä syöksystä, kohti pohjaa, ikinä pois, tämäkö on tulevaisuuteni.
Tunteeton, eleetön ja valheessa elävä kuori, ilman päämäärää.
Miksi lähdin tähän kuntouttavaan työtoimintaan kun elämäni on kuin hajonnut peili. Nyt teen kahta työtä, en saa rauhaa näiltä ääniltä jotka pakottavat toiminaan, kuluttamaan minut loppuun. Tiistaina ja keskiviikkona olen päiväkodissa 8-12, kaiken muun ajan teen tallitöitä. Minun pitäisi sanoa kun en jaksa, mutten sitä voi sanoa. Silloin olen huono, epäkelpo epäonnistuja.
Pelkkä ajatus ensi viikonlopun Jyväskylän reissusta serkun kanssa saa minut ahdistumaan, paniikkiin. Miten peitän todellisuuden? Jaksanko olla sosiaalinen ja iloinen? Miten peitän käteni, arvet ja viillot. Entä tallityöt, olen huono jos lähden.
Sotken elämääni muutenkin päivä päivältä vain enemmän, teen asioista tuskaa itselleni. Menin muodostamaan tunteita ihmistä kohtaan, ihmistä jota en edes tunne. Se paha olo ja kipu mikä tulee taas, kun tiedän että tunteet ovat turhia. Niinkuin aina. Haluan vain jonkun joka välittää, pitää kiinni kun sitä tarvitsen eikä pakene.
En jaksa tätä, miksei joku voi nähdä sisääni ja pelastaa minua?
"Pelastakaa mut
Jos mä vangiksi jään
Jos sä kuulet mun huudon
Melun
alle jääneen"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti