Hetki jossa voisit olla ikuisesti ..

.. on se kun saat niin hölmön, mutta silti niin rakkaan, karvakorvan (eli siis hevosen :3) kanssa lähteä jäälle painattamaan ♥ Se vapauden tunne mikä siitä tulee, se yhteisymmärrys mikä meiltä löytyy. Se kun tuo rakas hölmöläinen on onnensa kukkuloilla menossa joka paikkaan tutkimaan, on todella innoissaan menossa mutta silti hallinnassa.

Niitä arjen pieniä hyviä hetkiä, mitkä muistuttaa siitä miksi teen tätä :)

Ei nyt sujunut tuo tiuhempi postaamis tahti, mutta ei ole ollut sellaista tunnetta että nyt haluan kirjoittaa, enkä väkisin ala mitään vääntämään. Mutta nyt tuo tunne tuli ! Varmaan johtuen siitä että on mennyt paremmin, asiat menneet eteenpäin, vaikkakin kiirettä on ollut. Onhan nuo huonotkin hetket olleet kokoajan mukana matkassa, mutta olen onnistunut pitämään ne taka alalla. Mutta nyt siihen asiaan mistä halusin tulla kirjoittelemaan.

Olen miettinyt nyt muutamina päivinä asioita, jotka jollakin tapaa vaikeuttavat elämääni. 

Haluaisin kirjoittaa blogia omilla kasvoillani.  

• Mutta pelkään tuttujen kommentteja, sillä harva tietää masennuksestani tai ainakaan ymmärtää sitä miten se minuun vaikuttaa. Olen kuitenkin tätä kulissia ja esi
  tystä pitänyt yllä jo 10 vuotta. Kelpaanko minä muille sellaisena kuin todella olen, sairaana, itsetuhoisena ja surullisena jolla kuitenkin on myös niitä hyviä hetkiä.

Haluaisin käyttää lyhythihaisia ilman häpeää, näyttää arvet jotka muistuttavat taistelusta itseni kanssa.

• Mutta en pysty laskemaan irti siitä häpeästä. Harvat tietävät arvista, pelkään heidän kysymyksiä, katseita. Pelkään menettäväni nämä ihmiset mitä minulla on, entä jos he alkavat vihaamaan minua?

Haluaisin levätä, pitää vapaata. Olla yksin ja oma itseni.

• Mutta silloinhan olen huono, riittämätön. En pysty pyytämään vapaata tai olemaan oma itseni, pelkään etten enää riitä, olen huono. Miksen vain voi päästä eroon näistä peloista?

Mitä te haluaisitte tehdä, mutta pelko estää teitä?